Palataan hetkeksi siihen kevääseen, kun istuin vanhempieni makuuhuoneessa kirjoittamassa ensimmäistä blogimerkintääni, ikkunalasin takana maaliskuu yritti hitaasti vaihtua kevääseen ja kuulokkeissani soi sitä musiikkia, jolle olisin voinut hetkittäin myydä sieluni. Sinä keväänä olin kasvattanut mustat otsahiukseni peittämään harmaanvihreät silmäni, yritin epätoivoisesti opetella soittamaan akustista kitaraani ja kävelin luvattoman usein tämän pikkukaupungin ainoaan levykauppaan käyttämään rahani uuteen musiikkiin, sinä keväänä minä rakastuin nimittäin palavasti yhtyeeseen nimeltä The Used ja siitä keväästä lähtien kyseinen yhtye on kulkenut mukanani elämän heitellessä armotta myrskytuulen kaltaisesti, unelmien vaihtuessa aina hetkittäin epätoivoon ja sekuntien valuessa hiekkana sormieni lävitse. The Used on soinut kuulokkeissani istuessani lukion lyhyen matematiikan kurssilla kirjoittamassa rakkausrunoja, kävellessäni kaatosateessa kotiin vanhan rautatiesillan kautta maaliskuun vaihtuessa vihdoin kevääseen ja itkiessäni toivottomuuttani violettiin verhotussa huoneessani seuraavana syksynä, mutta kertaakaan se ei ole jättänyt yksin.
Uskallan väittää, että nimenomaan yhtyeen ensimmäinen albumi on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yhtyeen albumeista se kaikista tärkein. Kyseiseen albumiin liittyy suunnattoman vaikeita muistoja: lukemattomia unettomia öitä hengittämisen ollessa katkonaista, varovaisia salaisuuksia hauraissa käsivarsissani lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana ja kyyneliä silmäkulmissani huutaessani pimeillä kaduilla ilman äännähdystäkään. Riittämättömyyttä sanojen without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something kaikuessa korvissani juostessani itseäni karkuun tähtitaivaan alla yhtenä kuuden vuoden takaisena iltana, kun olin samanaikaisesti sekä tuhansina palasina että kokonainen suudellessani myöhemmin samana iltana kellarissa poikaa, jolle kerroin kaikista suurimmat salaisuuteni juodessani halpaa viiniä pienessä soluasunnossa. Knowing nothing is better than knowing it all, Bert McCracken lauloi korvaani myös neljä vuotta sitten elämän heitellessä myrskytuulen kaltaisesti istuessani sen vieraan asunnon parvekkeella vieraassa kaupungissa tupakansavun tarttuessa hiuksiini, rakkauden vetäessä armottomasti turpaan aina aamuyön viimeisinä tunteina ja riittämättömyyden kuiskaillessa nimeäni kaikkina niinä iltoina, kun olin kuitenkin vain liikaa ja olisi pitänyt olla vähemmän.
Uskallan väittää, että nimenomaan yhtyeen ensimmäinen albumi on ja tulee todennäköisesti aina olemaan itselleni henkilökohtaisesti yhtyeen albumeista se kaikista tärkein. Kyseiseen albumiin liittyy suunnattoman vaikeita muistoja: lukemattomia unettomia öitä hengittämisen ollessa katkonaista, varovaisia salaisuuksia hauraissa käsivarsissani lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana ja kyyneliä silmäkulmissani huutaessani pimeillä kaduilla ilman äännähdystäkään. Riittämättömyyttä sanojen without it all / i'm choking on nothing / it's clear in my head / and i'm screaming for something kaikuessa korvissani juostessani itseäni karkuun tähtitaivaan alla yhtenä kuuden vuoden takaisena iltana, kun olin samanaikaisesti sekä tuhansina palasina että kokonainen suudellessani myöhemmin samana iltana kellarissa poikaa, jolle kerroin kaikista suurimmat salaisuuteni juodessani halpaa viiniä pienessä soluasunnossa. Knowing nothing is better than knowing it all, Bert McCracken lauloi korvaani myös neljä vuotta sitten elämän heitellessä myrskytuulen kaltaisesti istuessani sen vieraan asunnon parvekkeella vieraassa kaupungissa tupakansavun tarttuessa hiuksiini, rakkauden vetäessä armottomasti turpaan aina aamuyön viimeisinä tunteina ja riittämättömyyden kuiskaillessa nimeäni kaikkina niinä iltoina, kun olin kuitenkin vain liikaa ja olisi pitänyt olla vähemmän.
Seitsemässä vuodessa The Used on pelastanut minut niin uskomattoman monesti, etteivät keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kuvailemaan kiitollisuuttani tai rakkauttani kyseistä yhtyettä kohtaan, mitkään sanat eivät riittäisi kertomaan siitä tunteesta, kun Bert McCrackenin huutaessa being half dead wasn't what i planned to be / now i'm ready to be free istuin vuosi sitten raitiovaunussa kolmensadan kilometrin päässä täältä ja kevään ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät kasvojani. Mitkään sanat eivät riittäisi kertomaan siitä tunteesta, kun viime marraskuussa sain tietää pääseväni mahdollisesti vihdoin näkemään tämän aivan äärettömän rakkaan yhtyeen värivalojen loisteessa nimenomaan yhtyeen ensimmäisen albumin merkeissä tai siitä tunteesta, kun yhtenä pimeyteen verhoutuneena aamuna ostin lipun huomiselle Tavastian keikalle. The Used on yksi niistä yhtyeistä, joiden näkeminen värivaloissa on kuulunut suurimpiin haaveisiini ja kun huomenna seison yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa Tavastian lavalle minä olen todennäköisesti niin käsittämättömän onnellinen, ettei sillekään tunteelle ole ensimmäistäkään riittävää sanaa.
Yhtyeen noustessa huomenna värivaloihin ensimmäisen albuminsa kanssa olen todennäköisesti vähintään yhtä onnellinen kuin sinä yhtenä seitsemän vuoden takaisena iltana, kun istuin teatterissa vaaleahiuksisen pojan kanssa ja hetkittäin katselin sinisiin silmiin. Vähintään yhtä onnellinen kuin pyöräillessäni myöhemmin samana iltana kotiin auringonlaskun verhotessa maisemaa harmoniaan, lämpimän tuulen tarttuessa hiuksiin ja musiikin kuiskaillessa should've done something but i've done it enough / by the way your hands were shaking / rather waste some time with you kauniimmin kuin koskaan aiemmin, hymyillessäni aidommin kuin kertaakaan samaisena keväänä. Vähintään yhtä onnellinen yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivaloihin, kyynelten tarttuessa silmäkulmiini sanojen juostessa kylminä väreinä pitkin selkärankaani ja huutaessani ääntäni käheäksi loputtomasta rakkaudestani, vähintään yhtä onnellinen.
Lähetä kommentti