Lapsuusvuosinani ajaessamme mökille yksi matkan kohokohdista oli aina Vekaransalmen ylittäminen keltaisella lossilla, se oli aina yhtä jännittävää ja tulen ikuisesti muistamaan, miltä tuntui nousta kesäisin hetkeksi autosta ja katsella auringonsäteisiin verhoutunutta järvimaisemaa nojaten lossin kaiteeseen. Kauniina kesäpäivinä tuuli tarttui hiuksiin lossin kulkiessa kohti vastarantaa ja kun seitsemän vuotta sitten juhannusaattona tartuin lossin kaiteeseen katsellessani edessäni avautuvaa lapsuusvuosiltani tuttua maisemaa en osannut aavistaakaan, että se jäisi viimeiseksi kerraksi. Vekaransalmen sillan rakentaminen alkoi muutamaa vuotta myöhemmin ja lukiessani sen edistymisestä haikeus kuiskaili rintalastani alla, vaikka samanaikaisesti tiesin, että sillasta tulisi mieletön.
Vekaransalmen silta avattiin lopulta liikenteelle kolme vuotta sitten lokakuussa vain pari päivää ennen kuin me matkustimme maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä sille samalle mökille, jonka kuistilla olin viettänyt lapsuusvuosinani aivan valtavan kauniita kesäpäiviä ja jonka lämpimässä tuvassa olin nukkunut kylminä talviöinä. Muistan edelleen, kuinka käsittämättömältä tuntui sinä lokakuisena päivänä katsella syksyn valtavan kauniisiin väreihin verhoutunutta maisemaa ylittäessämme ensimmäisen kerran Vekaransalmen sillan, se oli vielä mielettömämpi kuin olisin tavaallaan koskaan osannut ajatellakaan. Muistan ajatelleeni, että jonain päivänä haluan pysähtyä katselemaan meidän edessämme avautuvaa maisemaa, mutta huolimatta siitä, että sen lokakuisen päivän jälkeen olemme ylittäneet sillan lukemattomia kertoja, emme ennen tätä syksyä niin tehneet.
Tänä syksynä, lokakuun viidentenä iltapäivänä pysähdyimme viimein Vekaransalmen sillalle ajaessamme kohti Sulkavaa ja harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan alla kävelimme pitkin yli kuusisataa metriä pitkää siltaa, enkä muista, milloin olisin viimeksi olisin ollut niin vaikuttunut jostakin. Edessämme avautuva maisema oli niin uskomattoman kaunis, että se tuntui epätodelliselta, se oli kuin jostain kauniista elokuvasta ja pysähtyessäni hetkittäin hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat kiteiksi silmäkulmiini. Onneksi pysähdyimme, minä huokaisin ääneen kävellessämme takaisin autolle ja pyysin, että ajaisimme vielä katsomaan maisemaa sieltä, mistä lossi oli vielä vuosia sitten lähtenyt kohti vastarantaa.
Käännyimme sillalta pienemmälle tielle, jonka päässä edessämme avautui lapsuusvuosiltani tuttu järvimaisema. Vuosia sitten olisimme jatkaneet siitä matkaamme lossilla kohti vastarantaa, mutta sinä lokakuisena iltapäivänä pysähdyimme ja katselimme hiljaista maisemaa harmaan taivaan alla, Vekaransalmen sillalla liikenne kulki kuin minä tahansa päivänä, mutta siinä, mistä lossi olisi ennen lähtenyt kohti vastarantaa, aika tuntui pysähtyneen. Lapsuusmuistoni eivät kuitenkaan olleet kadonneet mihinkään, muistoissani minä saan edelleen ylittää salmen keltaisella lossilla ja tuntea, kuinka lämmin tuuli tarttuu hiuksiini katsellessani edessäni avautuvaa maisemaa.
Lähetä kommentti