Lokakuun neljäntenä aamuna armoton tuuli riuhtoi korkeiden puiden latvoja kävellessäni rakkaan karvakuonon kanssa pitkin rauhallista kylätietä sadepisaroiden putoillessa letitetyille hiuksilleni, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy ja melkein kuin tanssin askeleeni takaisin mökille katsellessani ruskaan verhoutuneiden lehtien tanssivan tuulessa, syksyllä on aina ollut jotenkin ihmeellinen vaikutus minuun. Hetkeä myöhemmin leivoin korvapuusteja mökin pienessä keittiössä korvapuustipäivän kunniaksi, ikkunalasin takana sade voimistui hetkittäin ja hymyilin itsekseni sirotellessani sokeria ja kanelia korvapuusteihin, se oli täydellinen syysaamu, rauhoittavan sateinen.
Illalla alkoi vähitellen hämärtää meidän kävellessämme ruskaan verhoutuneen metsän reunustamaa hiekkatietä pitkin kohti tuntematonta, ilma tuoksui raikkaalta sateen jälkeen ja minä mietin itsekseni, kuinka uskomatonta on, ettemme vieläkään tunne lähellä kulkevia teitä tai tiedä koskaan varmuudella, mihin ne johtavat. Sinä iltana metsän reunustama hiekkatie johti maitotilalle, josta emme olleet koskaan kuullutkaan ja kävellessämme samaa hiekkatietä takaisin hämärä alkoi vaihtua pimeyteen aikaisemmin kuin yhtenäkään iltana aiemmin tänä syksynä, joutsenet lensivät harmaaan sävyihin verhoutuneella taivaalla ja päästessämme lopulta takaisin mökille sytytin kuistille valon. Istuimme vielä pienen hetken kuistilla, katselimme pimeyden laskeutuvan rakkaan maiseman ylle ja lämmitimme sitten saunan, oli yhtä rauhoittava ilta kuin oli ollut aamukin, ikkunan takana sade yltyi taas.
Lähetä kommentti