Kymmenen vuotta sitten heinäkuussa istuin Ilosaarirockin Rekkalavan edustalla, olin päättänyt hengähtää ihan hetken rakastettuani juuri musiikkia viisi tuntia putkeen eri yhtyeiden keikoilla, mutta juuri silloin Rekkalavalle nousi kaksikko, jonka musiikkia en ollut kuullut koskaan aiemmin. Minä muistan sen edelleen aivan kuin eilisen, auringonsäteiden loisteessa kaikuvan musiikin ja sen tunteen, kun musiikki kaivautui armottomasti kylkiluideni alle. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, Eva + Manu oli saanut erityisen paikan hauraasta sydämestäni.
Eva + Manu on ollut osa elämääni jo yli kymmenen vuoden ajan ja kun yhtye ilmoitti soittavansa tänä syksynä viimeiset keikkansa unohduin miettimään kaikkia niitä hetkiä, jotka olen näiden vuosien aikana saanut yhtyeen keikoilla värivaloissa viettää. Unohduin miettimään sitä iltaa, kun kävelin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa Tavastian ovista sisään ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa kaksikon noustessa lavalle, se oli ihan ensimmäinen näkemäni keikka Tavastialla ja muistan edelleen, kuinka kyyneleet virtasivat poskipäilleni sanojen but you'll be fine we'll all be fine kaikuessa yleisömeren ylitse. Sen kauniin illan jälkeen olen nähnyt kaksikon värivalojen loisteessa onnekseni monta kertaa ja jokainen niistä hetkistä on tuntunut ihan erityiseltä, yhdeksän vuoden takainen maaliskuinen ilta Gloriassa musiikin keinuttaessa mukanaan kauniissa harmoniassa kaupungin verhoutuessa pimeyteen, kahdeksan vuoden takainen elokuinen ilta Korjaamolla kaksikon julkaistua juuri toisen albuminsa ja seitsemän vuoden takainen kesäilta Savonlinnassa, kun kaksikko nousi lavalle järven rannalla illan hämärtyessä. Ne ja monet muut illat värivalojen loisteessa ovat olleet minulle tärkeitä, jättäneet ikuisen jäljen.
Yhtenä syyskuisena iltana oli kuitenkin lopulta koittanut se hetki, kun yhtye nousisi viimeistä kertaa Lutakon lavalle ja seistessäni yleisömeren keskellä odottamassa kaksikkoa lavalle huomasin, kuinka haikeus hiipi kuin varoittamatta rintalastani alle. Samalla, kun odotin suunnattomasti yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, tuntui haikealta ymmärtää sen olevan yhtyeen viimeinen ilta Lutakossa ja kun kaksikko nousi sinä iltana lavalle kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani. Olin ollut siinä samassa tilanteessa monta kertaa aiemmin, tuntenut niiden kylmien väreiden juoksevan pitkin selkärankaani musiikin kaikuessa yleisömeren ylitse, mutta sinä iltana siinä oli jotain aivan erityistä ja kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini suljin silmäni, annoin musiikin kuljettaa mukanaan. Se oli valtavan kaunis viimeinen ilta, musiikin kaikuessa hämärässä salissa minun sisälläni oli tunteiden valtameri ja olin suunnattoman onnellinen siitä, että sain kokea vielä sen viimeisen illan, tavallaan jättää hyvästit ja samalla nauttia musiikista livenä jokaisella hengenvedollani vielä viimeisen kerran. Kävellessäni sinä iltana sillan ylitse kotiin minussa asui enää kiitollisuus, kiitollisuus kaikista niistä vuosista ja erityisistä hetkistä värivalojen loisteessa, valtavan rakkaista muistoista ja lopulta kaikesta, ihan kaikesta.
Lähetä kommentti