Viimeinä päivinä, jotka vietimme lapsuuteni rakkaissa maisemissa, heräsimme aamuisin syyssateen ropinaan ja jäimme vielä hetkeksi peittojen alle tuvan suloiseen lämpöön, pieni karvakuono nukkui eteisen viileällä lattialla ja minä unohduin aina kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka valtavasti rakastin niitä hitaita aamuja siellä, kaukana kaikesta. Oli jotenkin pysähtynyttä, vain seinäkello löi aikaa eteenpäin ja ruskaan verhoutuneet lehdet tanssivat tuulessa ikkunalasin takana, niinä aamuina meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään. Saateen väistyessä kävelimme kumisaappaat jalassa rantaan katselemaan järvelle, hengitimme keuhkojemme täydeltä raitista ilmaa ja kuuntelimme, kuinka jossain kauempana joutsenet lensivät järven ylitse ja lauloivat matkaa tehdessään.
Iltaisin kävelimme pitkin hiljaista hiekkatietä, nautimme metsän rauhallisesta huminasta meidän ympärillämme ja ihmettelimme hetkittäin teitä, jotka näkyivät kartalla, mutta joita ei todellisuudessa ollut enää olemassakaan. Illan viimeiset auringonsäteet yrittivät murtautua pilviverhon lävitse, syystuuli sai korkeaksi kasvaneen heinän kumartamaan ja katsellessamme äärettömän kauniiseen ruskaan verhoutunutta maisemaa mietin ääneen, kuinka se mökillä viettämämme viikko oli saanut minut taas rauhoittumaan, valtameren kokoisen rauhan kuiskailemaan rintalastani alla. Loputtoman stressin täyttämän alkusyksyn jälkeen se oli ollut minulle ihan tavattoman tärkeä viikko ja kaivautuessani viimeisenä iltana saunan jälkeen peittojen alle hymyilin itsekseni, olin niin onnellinen.
Lähetä kommentti