Lokakuun ensimmäisenä perjantaina ajoimme mökiltä rakkaaseen pikkukaupunkiin ja ajaessamme Kyrönsalmen siltaa pitkin kohti lapsuudenkotiani hymyilin itsekseni, kuinka tuntuu kerta toisensa jälkeen jotenkin aina yhtä helpottavalta palata sinne. Tuntuu helpottavalta palata siihen kaupunkiin, josta kymmenen vuotta sitten lähdin ja jonne olen syvällä sydämessäni aina hetkittäin kaivannut takaisin kaikki nämä vuodet, minä mietin istuessani hetkeä myöhemmin lapsuudenkotini olohuoneessa takkatulen ääressä ja katsellessani, kuinka pimeys alkoi aivan vähitellen laskeutua ikkunalasin takana. Sinä iltana nukahdin vanhan huoneeni hiljaisuuteen ja näin unta, jota en muistanut enää herätessäni keskellä yötä kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kaikui lapsuudenkotini nurkissa.
Seuraavana aamuna katselin viiden paimenkoiran juoksevan ympäri lapsuudenkotini syksyn lempeisiin väreihin verhoutunutta pihaa, naapurin korkeista koivuista otteensa irrottaneet keltaiset lehdet tanssivat tuulessa ja en voinut olla miettimättä lapsuusvuosieni syksyjä, jotka minä vietin siinä niin kovin rakkaassa pikkukaupungissa. Muistan lapsuusvuosieni syksyt männynneulasten tuoksusta, jalkojeni alla kahisevista ruskaan verhoutuneista lehdistä ja hiukseni kastelevista syyssateista, mutta ennen kaikkea rintalastani alla tuntuvasta rauhasta. Saman rauhan minä tunsin rintalastani alla istuessani sinä iltana lämpimässä paljussa tähtitaivaan alla ja katsellessani puiden huojuvan tuulessa kuun valaistessa maisemaa, siinä hetkessä en olisi tahtonut olla missään muualla, se oli täydellinen hetki pikkukaupungin tähtitaivaan alla, valtameren kokoinen rauha syvällä rintalastani alla.
Sunnuntaiaamuna kävelin äitini ja viiden paimenkoiran kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa ruskan sävyihin verhoutuneessa metsässä, se on minulle äärettömän rakas metsä ja sen jälkeen, kun kymmenen vuotta sitten muutin Helsinkiin, se oli ensimmäinen asia, jota aloin kaivata pikkukaupungista. Kävelimme metsän halki ilman kiirettä mihinkään ja jatkoimme matkaamme korkeiden koivujen reunustamaa hiekkatietä kohti rantaa, oli uskomattoman kaunis syksyinen sunnuntai ja pysähtyessämme hetkeksi rantakalliolle auringonsäteet osuivat vastarannan puihin niin, että hetken näytti kuin metsä olisi tulessa. Syystuuli sai laineet lyömään rantakallioon ja minä hengitin syvään, ne olivat olleet valtavan onnelliset kaksi vuorokautta rakkaassa pikkukaupungissa ja ajaessamme myöhemmin sinä päivänä takaisin Jyväskylään olin onnellinen myös siitä, että olimme ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon matkalla kotiin, onnellinen, vaikka osa sydämestäni jää aina pikkukaupunkiin.
Lähetä kommentti