KAKSI ONNELLISTA ILTAA LUTAKOSSA

Sen jälkeen, kun palasimme rakkaasta pikkukaupungista kotiin lokakuun alussa, olen viettänyt kaksi valtavan onnellista iltaa Lutakossa. Kaksi iltaa, joina minusta tuntui aivan kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta kuin selkärankani jokaisessa nikamassa tuntuva musiikki ja se hetki yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä salissa, kaksi aivan valtavan onnellista iltaa, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni kirjoittaessani tätä.

 

 

Lokakuun puolivälissä kävelin sillan ylitse kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta satamaa mietin itsekseni, kuinka siitä oli vuosia, kun minä olin viimeksi nähnyt yhtyeen värivaloissa. Ainakin minusta tuntuu siltä, mietin noustessani portaat ylös hämärään saliin, en nimittäin muistanut sitä viimeisintä hetkeä, jolloin olisin saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa, viime vuosina aika on juossut eteenpäin kuin pikakelauksella. Olipa siitä viimeisimmästä hetkestä kuinka kauan tahansa, Scandinavian Music Group julkaisi kuitenkin elokuussa uuden albuminsa Ikuinen ystävä ja sinä lokakuisena iltana olin tavattoman onnellinen siitä, että saisin kuulla albumin biisejä ensimmäistä kertaa värivaloissa kuunneltuani albumia koko kauniin alkusyksyn rakastaen sitä aivan jokaisella hengenvedollani.

Olen onnekseni saanut todistaa Scandinavian Music Groupia värivaloissa lukuisia kertoja, mutta yhtye oli sinä lokakuisena iltana vielä uskomattomampi kuin muistin. Näiden vuosien aikana olin tavallaan ehtinyt unohtaa, kuinka yhtye saa värivalojen loisteessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla. Minä olin tavallaan ehtinyt unohtaa ja kun musiikki kuljetti minua mukanaan sinä lokakuisena iltana mietin, kuinka en ollut aikoihin kokenut värivalojen loisteessa mitään niin taianomaista, tuntui kuin koko maailma olisi mahtunut siihen hämärään loppuunmyytyyn saliin ja yleisömeren keskellä tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat hetkittäin silmäkulmiini, uskomaton ilta, minä mietin.

Sinä iltana värivalojen loisteessa kuultiin äärettömän rakkaita biisejä vuosien takaa, sellaisia, jotka kuljettivat minua mukanaan aivan valtavan rakkaissa muistoissa ja saivat minut palaamaan vuosien takaisiin kesäpäiviin, syksyisiin katuihin pikkukaupungin loputtomassa rauhassa ja niihin hetkiin, kun olen tuntenut olevani enemmän kuin koskaan elossa, huutanut hölmöstä rakkaudesta. Niiden vuosien takaisten biisien lisäksi sinä lokakuisena iltana kuultiin myös yhtyeen uuden albumin biisejä ja vaikka olin koko alkusyksyn kuunnellut albumia aikaisina aamuina ennen auringonnousua ja hiljaisina iltoina hämärässä kodissamme, minusta tuntui kuin olisin kuullut sen ensimmäistä kertaa. Uuden albumin biisit kuulostivat niin taianomaisen kauniilta värivalojen loisteessa, että musiikin saadessa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että sain olla sinä lokakuisena iltana juuri siinä, yleisömeren keskellä loppuunmyydyssä Lutakossa, sinä iltana siihen hetkeen mahtui kokonainen maailma, siinä hetkessä ei ollut olemassa mitään muuta, vain musiikki.

 

 

Marraskuun viidentenä iltana minä suuntasin jälleen Lutakkoon ja hymyilin itsekseni loppusyksyn kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani, sinä iltana värivalojen loisteeseen tulisi nimittäin nousemaan Maija Vilkkumaa. Vaikka olen kuunnellut Maija Vilkkumaata ihan lapsuusvuosistani saakka, näin Vilkkumaan ensimmäistä kertaa värivaloissa vasta viime kesänä ja huutaessani silloin ääntäni käheäksi yleisömeren keskellä päätin, että minun on päästävä todistamaan sitä uskomatonta energiaa mahdollisimman pian uudelleen. Sinä marraskuisena iltana Maija Vilkkumaan noustessa värivaloihin tunsin sen energian jokaisessa hengenvedossani aivan ensimmäisistä sekunneista asti, kaikki muu ympäriltäni tuntui katoavan musiikin vyöryessä yleisömeren ylitse kuin hyökyalto ja pian oli olemassa enää vain se hetki, musiikki ja se aivan uskomaton energia, joka sai sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään ja kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Siinä ohikiitävässä hetkessä aika kadotti merkityksensä valtameren kokoisten tunteiden tunkeutuessa syvälle rintalastani alla, se oli aivan erityinen ilta, erityinen hetki ja en tiedä olisinko voinut olla yhtään onnellisempi kaikesta siitä, musiikista ja värivaloista.

 

Sinä iltana enemmän kuin mitään minä tunsin kuitenkin olevani elossa, uskomattoman vahvasti elossa ja nautin ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti jokaisella hengenvedollani, huusin ääneni käheäksi rakkaista sanoista ja annoin musiikin viedä mukanaan, tanssin jalkani kipeiksi ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomatatonta. Olen nähnyt elämäni aikana lukemattomia keikkoja, mutta sinä iltana jonottaessani keikan jälkeen narikkaan olin sanaton kaikesta siitä, mitä värivalojen loisteessa oli tapahtunut vain hetkeä aiemmin, olin sanaton Maija Vilkkumaan uskomattomasta energiasta ja siitä, kuinka se tuntui edelleen jokaisessa solussani, olin sanaton ja astuessani Lutakon ovesta kylmään marraskuiseen yöhön päätin itsekseni, ettei se saanut jäädä viimeiseksi kerraksi, kun näen Maija Vilkkumaan värivalojen loisteessa.

 

KOLME USKOMATONTA KEIKKAA LUTAKONAUKIOLLA

 

Heinäkuun viidentenätoista päivänä siirsin työpäivän päättyessä työkoneeni ensimmäistä kertaa viikkoihin pois työpöydältäni ja aloitin kolmen viikon mittaisen kesälomani, jonka alkamista juhlistinn kävelemällä Kuokkalan sillan ylitse Lutakonaukiolle nauttimaan livemusiikista yleisömeren keskelle kirkkaiden värivalojen loisteeseen. Taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja sadepisarat putosivat kevyesti kasvoilleni, mutta siitä huolimatta olin päättänyt nähdä sinä heinäkuisena iltana kolme keikkaa, joista ensimmäinen oli Maija Vilkkumaan. Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia melkein kahdekymmenen vuoden ajan, se on yli puolet elämästäni ja ehkä nimenomaan juuri siksi kävellessäni Lutakonaukiolle tuntui uskomattomalta, että vain hetkeä myöhemmin tulisin kaikkien näiden vuosien jälkeen näkemään hänet ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa.

 

Kun Maija Vilkkumaa sinä perjantaina nousi värivalojen loisteeseen, olin sanaton niistä valtameren kokoisista tunteista, jotka kulkivat lävitseni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosien ajan kuulokkeissani viihtyneiden biisien kaikuessa Lutakonaukiolla minä kuljin vuosien takaisissa muistoissa, nostin käteni ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja sanojen ehkä tänään sun olo alkaa helpottua, ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua tuntuessa luuytimessäni saakka muistelin kaikkia niitä lukemattomia hetkiä, jolloin sanat ovat soineet kuulokkeissani ja antaneet minulle jotain käsittämätöntä voimaa. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi kuunnelluimmista levyistäni, se löytyy yhä kuluneena ja naarmuuntuneena levyhyllystäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi kaikista tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja vielä sinä perjantainakin, melkein kaksikymmentä vuotta levyn julkaisun jälkeen kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani levyn biisien saadessa minut tanssimaan keskellä yleisömerta, laulamaan ääneni käheäksi kaikista niistä rakkaista sanoista.

 

 

Eikä sinä iltana ollut kyse vain siitä yhdestä elämäni tärkeimmästä levystä, nimittäin Maija Vilkkumaan koko laaja tuotanto on kulkenut mukanani melkein kahdenkymmenen vuoden ajan ja sinä iltana pääsin kuulemaan pienen osan siitä ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa, erityinen ilta, ajattelin seistessäni siinä yleisömeren keskellä, erityinen ilta. Sinä heinäkuisena iltana Maija Vilkkumaan keikalla minä nautin jokaisella hengenvedollani, lauloin mukana aivan jokaisen jo vuosien ajan mukanani kulkeneen biisin ja annoin musiikin viedä mukanaan, olin onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomattoman voimakasta ja hienoa, valtavan onnellinen siitä, että se hetki värivalojen loisteessa näiden vuosien jälkeen viimein koitti.

 

Tehosekoitin ilmestyi tavallaan kuin onnekkaan sattuman kautta elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä tuli silloin kovin nopeasti itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä. Vuosien ajan toivoin pääseväni vielä jonain päivänä näkemään yhtyeen värivaloissa ja on myönnettävä, että jo silloin kuusitoista vuotta sitten lupasin itselleni, että mikäli jonain päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen loisteeseen yhtyeen keikalle. Vuosia kului, yhtye soitti yhtenä kesänä keikkoja, joille minulla ei ollut mahdollisuutta päästä todistamaan ja kun kaksi vuotta sitten maaliskuussa yhtye ilmoitti soittavansa keikan Helsingin Jäähallissa lokakuun viimeisenä päivänä, minä ostin lipun hetkeäkään miettimättä.

 

Sattuneista syistä Tehosekoitin ei kuitenkaan soittanut kaksi vuotta sitten Helsingin Jäähallissa sinä lokakuun viimeisenä päivänä vaan keikkaa jouduttiin lopulta siirtämään tämän vuoden syyskuuhun asti, mutta toisin kuin kaksi vuotta sitten ajattelin, heinäkuun viidentenätoista päivänä se hetki sitten koitti, se kun pääsin hukkumaan värivalojen loisteeseen Tehosekoittimen noustessa lavalle Lutakonaukiolla aivan valtavan yleisömeren edessä. Olin odottanut sitä keikkaa kuusitoista vuotta, se on järjettömän pitkä aika odottaa yhtään mitään ja kun yhtye viimein nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kuin varoittamatta silmäkulmiini, se tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta, niin uskomattoman epätodelliselta, että vielä tätä kirjoittaessani tuntuu kuin se olisi ollut vain unta, kuin se kaikki olisi ollut todentuntuinen uni, josta olisin seuraavana aamuna herännyt.

 

 

Kuudentoista vuoden mittainen odotus ei ollut turhaa, sinä iltana Tehosekoitin oli enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja minusta tuntui samalta kuin kuusitoista vuotta sitten, samalta kuin minusta tuntui niinä vuosina, kun yhtyeen musiikki soi kuulokkeissani nojatessani välitunneilla koulun seinään ja kävellessäni iltapäivisin kotiin metsän poikki. Samalta ja silti kuitenkin niin kovin erilaiselta, nimittäin minusta tuntuu, että nautin sinä iltana musiikista enemmän kuin minä olisin osannut silloin kuusitoista vuotta sitten nauttia, nautin enemmän kuin olisin osannut silloin kuvitellakaan ja nostaessani käteni ilmaan aivan äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, kuinka odottaminen oli ollut sen arvoista, se oli yksi parhaimmista näkemistäni keikoista.

 

 

Täydellisen siitä heinäkuisesta illasta teki lopulta se, että Tehosekoittimen jälkeen värivalojen loisteeseen nousi vielä se minulle henkilökohtaisesti kaikista rakkain yhtye, se, josta tuli osa elämääni sinä samana vuonna, kun Tehosekoitin ilmestyi elämääni kuin onnekkaan sattuman kautta. Apulanta on ollut minulle näiden kuudentoista vuoden ajan enemmän kuin mikään muu yhtye tulee varmaan koskaan olemaan ja olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa jo lukuisia kertoja, mutta on myönnettävä, että sinä heinäkuisena iltana tuntui erityiseltä nähdä nämä kaksi valtavan tärkeää yhtyettä samoilla festareilla. Tuntui erityiseltä, vaikka olin vain kahta viikkoa aiemmin nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa Olympiastadionilla ja kun keikka alkoi stadionilta tutullaa ääninauhalla, minä rakastin, rakastin niin suunnattomasti, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja kylmät väreet juoksivat ihollani, rakastin niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani.

 

Apulanta oli sinä iltana yhtä uskomaton kuin kaksi viikkoa aiemmin Olympiastadionilla ja minusta tuntuu, että Apulanta olisi sitä ihan missä tahansa, enkä tiedä, voisiko mikään muu yhtye olla minulle koskaan yhtä suurta ja voimakasta, yhtä paljon värivalojen loisteessa kuin Apulanta on, yhtye on nimittäin livenä parhaimmillaan. Illan hämärtyessä tuntui aivan kuin kaikki muu ympäriltäni olisi kadonnut antaessani musiikin viedä mukanaan, nostaessani käteni ilmaan äärettömästä rakkaudesta ja huutaessani ääneni käheäksi musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa kaikuessa lämpimässä kesäillassa, tästä suurempaa olisi kaikkien näiden kuudentoista vuoden jälkeen vaikea kuvitella löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessäni sillan ylitse takaisin kotiin, se ilta oli ollut täydellinen, yksinkertaisesti aivan täydellinen ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin osaisin sanoiksi pukea, enemmän kuin mikään tulee koskaan olemaan.

tosi holtitonta eikä ihan turvallistakaan

Kaksitoista vuotta sitten minä olin vaaleahiuksinen pikkutyttö, joka ei olisi koskaan uskonut rakastuvansa musiikkiin äärettömän palavasti, vaaleahiuksinen pikkutyttö, joka ei ollut kertaakaan elämänsä aikana halunnut huutaa musiikin uskomattomuudesta. Kuitenkin, silloin kaksitoista vuotta sitten Maija Vilkkumaa julkaisi kolmannen ja tähänastisen uransa myydyimmän studioalbuminsa, enkä minä tule koskaan unohtamaan miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa kyseisen albumin ensimmäinen singlelohkaisu. Se oli yksinkertaisesti niin äärettömän hyvä, että ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntui, että oli saatava kuulla lisää sitä uskomattomuutta ja uskallan väittää, että tavallaan se oli yksi tärkeimmistä käännekohdista suhteessani musiikkiin; kertaakaan aiemmin en ollut ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen halunnut kuollakseni kuulla lisää. Silloin uuden musiikin löytäminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin nykyään, musiikkia ei löydetty selaamalla Spotifystä suosituimpia soittolistoja ja itseasiassa se, kuinka lopulta törmäsin tähän Maija Vilkkumaan kolmanteen studioalbumiin, oli tavallaan vain onnekasta sattumaa.

Sinä vuonna etsittiin meille sopivaa omakotitaloa, kun rivitaloasunto oli alkanut vähitellen tuntumaan liian ahtaalta nelihenkiselle perheelle ja yhtenä iltana käytiin katsomassa taloa, jonka yläkerrassa oli kaksi pientä makuuhuonetta. Toinen makuuhuoneista oli sisustettu tummasävyisesti, seiniä koristi itselleni vielä tuntemattomien bändien julisteet ja mietin hetken itsekseni, kuinka siinä huoneessa varmaan asui joku uskomattoman siisti tyyppi, joku sellainen, joka kuunteli musiikkia kovalla ja maalasi silmänsä mustalla. Joku sellainen, joka kirjoitti runoja muistikirjaansa, mietin katseeni osuessa keltareunaiseen levyyn kirjoituspöydällä, siihen nimenomaiseen levyyn, jonka olisin halunnut siinä samassa hetkessä kuunnella odottamatta sekuntiakaan. Minun oli yksinkertaisesti saatava kyseinen levy itselleni ja vaikka en omista ainoatakaan muistikuvaa levyn ostamisesta, muistan kuunnelleeni sitä ensimmäisen kerran rakkaus päällimmäisenä tunteena, nimittäin se levy oli vaan niin uskomattoman hieno, että nykyään se seisoo levyhyllyssä äärimmäisen kuluneen näköisenä ja vähän naarmuisena. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi kuunnelluimmista levyistäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja voin vieläkin tuntea kylmät väreet pitkin selkärankaani ensimmäisestä raidasta viimeiseen.

Jos et ole koskaan kuunnellut tätä, kuuntele nyt.