Heinäkuun viidentenätoista päivänä siirsin työpäivän päättyessä työkoneeni ensimmäistä kertaa viikkoihin pois työpöydältäni ja aloitin kolmen viikon mittaisen kesälomani, jonka alkamista juhlistinn kävelemällä Kuokkalan sillan ylitse Lutakonaukiolle nauttimaan livemusiikista yleisömeren keskelle kirkkaiden värivalojen loisteeseen. Taivas verhoutui harmaaseen pilviverhoon ja sadepisarat putosivat kevyesti kasvoilleni, mutta siitä huolimatta olin päättänyt nähdä sinä heinäkuisena iltana kolme keikkaa, joista ensimmäinen oli Maija Vilkkumaan. Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia melkein kahdekymmenen vuoden ajan, se on yli puolet elämästäni ja ehkä nimenomaan juuri siksi kävellessäni Lutakonaukiolle tuntui uskomattomalta, että vain hetkeä myöhemmin tulisin kaikkien näiden vuosien jälkeen näkemään hänet ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa.
Kun Maija Vilkkumaa sinä perjantaina nousi värivalojen loisteeseen, olin sanaton niistä valtameren kokoisista tunteista, jotka kulkivat lävitseni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vuosien ajan kuulokkeissani viihtyneiden biisien kaikuessa Lutakonaukiolla minä kuljin vuosien takaisissa muistoissa, nostin käteni ilmaan loputtomasta onnellisuudesta ja sanojen ehkä tänään sun olo alkaa helpottua, ehkä tapaat jonkun joka rakastaa sua tuntuessa luuytimessäni saakka muistelin kaikkia niitä lukemattomia hetkiä, jolloin sanat ovat soineet kuulokkeissani ja antaneet minulle jotain käsittämätöntä voimaa. Maija Vilkkumaan vuonna 2003 julkaistu Ei on epäilemättä yksi
kuunnelluimmista levyistäni, se löytyy yhä kuluneena ja naarmuuntuneena levyhyllystäni, mutta samalla se on ehdottomasti myös yksi
kaikista tärkeimmistä levyistäni kautta aikojen ja vielä sinä perjantainakin, melkein kaksikymmentä vuotta levyn julkaisun jälkeen kylmät väreet juoksivat pitkin minun selkärankaani levyn biisien saadessa minut tanssimaan keskellä yleisömerta, laulamaan ääneni käheäksi kaikista niistä rakkaista sanoista.
Eikä sinä iltana ollut kyse vain siitä yhdestä elämäni tärkeimmästä levystä, nimittäin Maija Vilkkumaan koko laaja tuotanto on kulkenut mukanani melkein kahdenkymmenen vuoden ajan ja sinä iltana pääsin kuulemaan pienen osan siitä ensimmäistä kertaa elämässäni värivalojen loisteessa, erityinen ilta, ajattelin seistessäni siinä yleisömeren keskellä, erityinen ilta. Sinä heinäkuisena iltana Maija Vilkkumaan keikalla minä nautin jokaisella hengenvedollani, lauloin mukana aivan jokaisen jo vuosien ajan mukanani kulkeneen biisin ja annoin musiikin viedä mukanaan, olin onnellinen siitä, että pääsin todistamaan sinä iltana jotain niin uskomattoman voimakasta ja hienoa, valtavan onnellinen siitä, että se hetki värivalojen loisteessa näiden vuosien jälkeen viimein koitti.
Tehosekoitin ilmestyi tavallaan kuin onnekkaan sattuman kautta elämääni kaksi vuotta sen jälkeen, kun yhtye
oli ilmoittanut lopettavansa keikkailemisen ja Ankkarock-esiintymisen
jäävän siten yhtyeen viimeiseksi, mutta päätöksestä huolimatta yhtyeestä
tuli silloin kovin nopeasti itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman tärkeä. Vuosien ajan toivoin pääseväni vielä jonain päivänä näkemään yhtyeen värivaloissa ja on myönnettävä, että jo silloin kuusitoista vuotta sitten lupasin itselleni, että mikäli jonain
päivänä sellainen mahdollisuus tulee, vien itseni hukkumaan värivalojen
loisteeseen yhtyeen keikalle. Vuosia kului, yhtye soitti yhtenä kesänä keikkoja, joille minulla ei ollut mahdollisuutta päästä todistamaan ja kun kaksi vuotta sitten maaliskuussa yhtye ilmoitti soittavansa keikan Helsingin Jäähallissa lokakuun viimeisenä päivänä, minä ostin lipun hetkeäkään miettimättä.
Sattuneista syistä Tehosekoitin ei kuitenkaan soittanut kaksi vuotta sitten Helsingin Jäähallissa sinä lokakuun viimeisenä päivänä vaan keikkaa jouduttiin lopulta siirtämään tämän vuoden syyskuuhun asti, mutta toisin kuin kaksi vuotta sitten ajattelin, heinäkuun viidentenätoista päivänä se hetki sitten koitti, se kun pääsin hukkumaan värivalojen loisteeseen Tehosekoittimen noustessa lavalle Lutakonaukiolla aivan valtavan yleisömeren edessä. Olin odottanut sitä keikkaa kuusitoista vuotta, se on järjettömän pitkä aika odottaa yhtään mitään ja kun yhtye viimein nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen kyyneleet tarttuivat kuin varoittamatta silmäkulmiini, se tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta, niin uskomattoman epätodelliselta, että vielä tätä kirjoittaessani tuntuu kuin se olisi ollut vain unta, kuin se kaikki olisi ollut todentuntuinen uni, josta olisin seuraavana aamuna herännyt.
Kuudentoista vuoden mittainen odotus ei ollut turhaa, sinä iltana Tehosekoitin oli enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan ja minusta tuntui samalta kuin kuusitoista vuotta sitten, samalta kuin minusta tuntui niinä vuosina, kun yhtyeen musiikki soi kuulokkeissani nojatessani välitunneilla koulun seinään ja kävellessäni iltapäivisin kotiin metsän poikki. Samalta ja silti kuitenkin niin kovin erilaiselta, nimittäin minusta tuntuu, että nautin sinä iltana musiikista enemmän kuin minä olisin osannut silloin kuusitoista vuotta sitten nauttia, nautin enemmän kuin olisin osannut silloin kuvitellakaan ja nostaessani käteni ilmaan aivan äärettömästä rakkaudesta hymyilin itsekseni, kuinka odottaminen oli ollut sen arvoista, se oli yksi parhaimmista näkemistäni keikoista.
Täydellisen siitä heinäkuisesta illasta teki lopulta se, että Tehosekoittimen jälkeen värivalojen loisteeseen nousi vielä se minulle henkilökohtaisesti kaikista rakkain yhtye, se, josta tuli osa elämääni sinä samana vuonna, kun Tehosekoitin ilmestyi elämääni kuin onnekkaan sattuman kautta. Apulanta on ollut minulle näiden kuudentoista vuoden ajan enemmän kuin mikään muu yhtye tulee varmaan koskaan olemaan ja olen saanut todistaa yhtyeen uskomattomuutta värivalojen loisteessa jo lukuisia kertoja, mutta on myönnettävä, että sinä heinäkuisena iltana tuntui erityiseltä nähdä nämä kaksi valtavan tärkeää yhtyettä samoilla festareilla. Tuntui erityiseltä, vaikka olin vain kahta viikkoa aiemmin nähnyt Apulannan värivalojen loisteessa Olympiastadionilla ja kun keikka alkoi stadionilta tutullaa ääninauhalla, minä rakastin, rakastin niin suunnattomasti, että kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja kylmät väreet juoksivat ihollani, rakastin niin, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani.
Apulanta oli sinä iltana yhtä uskomaton kuin kaksi viikkoa aiemmin Olympiastadionilla ja minusta tuntuu, että Apulanta olisi sitä ihan missä tahansa, enkä tiedä, voisiko mikään muu yhtye olla minulle koskaan yhtä suurta ja voimakasta, yhtä paljon värivalojen loisteessa kuin Apulanta on, yhtye on nimittäin livenä parhaimmillaan. Illan hämärtyessä tuntui aivan kuin kaikki muu ympäriltäni olisi kadonnut antaessani musiikin viedä mukanaan, nostaessani käteni ilmaan äärettömästä rakkaudesta ja huutaessani ääneni käheäksi musiikin tunkeutuessa armottomasti rintalastani alle. En usko, että mikään voisi olla minulle koskaan suurempaa kuin tämä, mietin itsekseni sanojen meistä
jokainen on polku jonnekin, mutta viisaus on siinä että ymmärtää, ketä
seurata pitkään milloin kääntyy pois ja että ihmistä pitkin sä et ikinä
voi itseesi matkustaa kaikuessa lämpimässä kesäillassa, tästä suurempaa olisi
kaikkien näiden kuudentoista vuoden jälkeen vaikea kuvitella
löytävänsä, hymyilin keikan jälkeen kävellessäni sillan ylitse takaisin kotiin,
se ilta oli ollut täydellinen, yksinkertaisesti aivan täydellinen ja Apulanta suurempaa rakkautta kuin osaisin sanoiksi pukea, enemmän kuin mikään tulee koskaan olemaan.
Lähetä kommentti