Heräsin aamuyöllä uskomattoman todentuntuiseen painajaiseen, kuuntelin sydämeni kiihtyneitä lyöntejä ja laminaattilattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojeni alla kävellessäni katsomaan, kuinka peilikuvassa varjot silmieni alla olivat kasvaneet entisestään. Herään nykyään toivottoman usein painajaisiin ja sitten en enää uskalla sulkea silmiäni nukahtaakseni uudelleen, minä mietin tanssittaessani sormiani mustilta koskettimilta valkoisille silmät kiinni ja turhaudun samantien, muutaman kuukauden soittamattomuuden jälkeen sormet tuntuvat kaatuvan kesken tanssiaskeleen ja keskittyminen on ainoastaan käsite sanakirjassa. Keitän itselleni teetä ja istun lattialle kuuntelemaan musiikkia, joka kuiskaa mitä tahansa minusta odotat / sitä en ole / mitä tahansa minusta haluat / et taida saada kuitenkaan, vaikka tänään saatan kuitenkin olla ennalta-arvattava ja rakastaa jokaisella hengenvedollani. Tänään saatan hymyillä tyhmästi ja olla uskomattoman onnellinen, nimittäin se ihminen, joka marraskuussa katseli minun kävelevän kotiin ilman kenkiä, on pysynyt vierelläni tasan puoli vuotta ja ajatus siitä tekee niin käsittämättömän onnelliseksi, ettei siihen riitä sanat.
Lähetä kommentti