20. toukokuuta 2016

oon kuullut merestä niin kauniista

019

Jos eksyn maailmasta, ja harhailen metsään pimeään / kun kaukaa kuulin naurua ja lähdin sitä etsimään / ethän silloin estä minua hukkaan vaeltamasta / kaikki on ehkä vain satua, tahdon sen omin silmin todeta Arto Tuunela laulaa korvaani katsellessani ilta-aurinkoon verhoutunutta maisemaa, auringonsäteet häikäisevät varovaisesti silmiäni ja hengittäminen tuntuu kevyemmältä kuin aikoihin, tuulenhenkäys tarttuu otsalleni pudonneisiin hiuksiin ja unohdun miettimään, kuinka tämän viikon aikana minä olen opetellut hyväksymään. Yksinkertaisesti hyväksymään tämän tilanteen, että ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen minulla ei oikeastaan ole mitään suurempia velvotteita, ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen minä en tee oikeastaan mitään, en herää aamuisin töihin tai palaa syksyllä mihinkään kouluun.

Opetellut hyväksymään, sillä tämä tilanne on itselleni uskomattoman vieras ja elämä on tuntunut hetkittäin ylitsepääsemättömän vaikealta nimenomaan siksi, minua ei yksinkertaisesti ole luotu elämään niin, etten joudu aamuisin heräämään aikaisin tehdäkseni jotain merkityksellistä. Minua ei ole luotu istumaan aloillani, mutta sen sijaan, että minä olisin antanut itseni vajota siihen syvimpään mahdolliseen epätoivoon turhien työhakemusten kanssa, olen tällä viikolla pysähtynyt katselemaan maailman aivan suunnatonta kauneutta, virittänyt akustisen kitarani kuulostamaan taas kauniilta, laulanut kaikista rakkaimpia sanoja tanssiessani pienessä asunnossani ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävellyt kuvaamaan lampaita, naurahtanut jatkuvalle stressaamiselle. Päättänyt elää jokaisella hengenvedollani niin, että jalkaterät ovat naarmuiset ja likaiset, kaunistelematonta elämää nähneet, sillä niistä turhista työhakemuksista ja lukemattomista kieltävistä vastauksista huolimatta elämä on tässä ja se on elettävä nimenomaan nyt, eikä vasta sitten, kun jonain päivänä herään lähteäkseni töihin tai palatakseni takaisin kouluun kirjoittamaan raportteja.

029

Enkä minä ole yhtään huonompi ihminen kuin ennenkään, minä naurahdan vielä istuessani katselemassa ilta-aurinkoon verhoutunutta maisemaa, olen edelleen aivan tarpeeksi itselleni ja riitän juuri tällaisena, sen ymmärtäminen on vain hetkittäin ollut kovin vaikeaa. Jostain kantautuu laulu tuo, kauan sitten unohdettu sävel / oon kuullut merestä, niin kauniista ja niin syvästä / ei oo milloinkaan kukaan, ei oo koskenut pohjaa Arto Tuunela laulaa korvaani jatkaessani matkaani, maisemien vaihtuessa minä hymyilen typerästi itsekseni ja kuiskailen ilmaan jos aivan kuin oisin unessa, on mukana kipinä toivoa / pitelin sitä taskussa, odottaen jotain suurta tapahtuvaksi, nimittäin minulla on vielä uskomattoman paljon nähtävää ja minä todella haluan nähdä sen kaiken, kokea sen kaiken ja siksi minulla ei ole mitään hätää, olen taas löytänyt itseni.

021

Lähetä kommentti

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.