Viimeisimmän viikon aikana on tapahtunut paljon, enkä tarkoita nyt ainoastaan sitä, että koronavirus on saanut koko tämän suuren maailman sekaisin, nimittäin on tapahtunut paljon hyvääkin. Paljon sellaisia asioita, jotka ovat tehneet minut jotenkin aivan järjettömän onnelliseksi. Viimeisimmän viikon aikana minä olen juonut teetä rauhallisena lauantaiaamuna, soittanut kitaraa viileän ilman tulviessa sisään ranskalaisen parvekkeen ovesta ja istunut sitten maailman rakkaimman kanssa aamuyöhön asti hereillä, herännyt maaliskuiseen sunnuntaiaamuun auringonsäteiden murtautuessa sälekaihtimien lävitse. Olen istunut aikaisina aamuina ruuhkabussissa musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani ja kävellyt työpäivän jälkeen bussipysäkiltä tallille räntäsateen piiskatessa kasvojani. Tuntenut stressin täyttämän sydämeni rauhoittuvan harjatessani rauhallisesti maailman rakkainta työhevostammaa, noussut satulaan räntäsateen piiskatessa edelleen kasvojani ja hymyillyt itsekseni sateen väistyessä ratsastustunnin edetessä, ollut jotenkin uskomattoman onnellinen siitä, että sen parin vuoden takaisen syksyn jälkeen olen edistynyt ratsastuksessa niin, että tunne satulassa on parempi kuin ikinä aiemmin.
Keskiviikkona pääsin sen saman rakkaan, uskomattoman lempeän ja herkän, työhevostamman kanssa maastoon ja vaikka sade kasteli sinäkin iltapäivänä hiukseni, olin tavattoman onnellinen siitä, että sain viettää sen hetken juuri sen rakkaan tamman kanssa ja että kaikesta stressistä huolimatta siinä hetkessä hengitykseni rauhoittui, eikä maailmaani hetkeen mahtunut mitään muuta. Torstaiaamuna lukiessani uutisia minuun iski kuitenkin aivan suunnaton pelko, joka viimeistään iltapäivään mennessä oli muuttunut epätodellisuuden tunteeksi nähdessäni, kuinka koko Suomi tuntui menneen sekaisin ja ostaneen vuoden edestä vessapaperia pelätessään koronavirusta enemmän kuin mitään vuosikymmeniin. Uutiset koronaviruksesta tuntuvat olevan jatkuvasti epätodellisempia ja maailma menevän hetki toisensa jälkeen enemmän sekaisin, ehkä juuri siksi tuntui aivan uskomattoman hyvältä saada perjantaina kaiken tämän keskellä tietää, että minut vakinaistetaan toukokuun alussa. Tuntui hyvältä, mutta myös epätodelliselta, sillä kaikki se määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyt stressi katosi siinä hetkessä ja istuessani nyt tässä kirjoituspöytäni ääressä auringonsäteiden häikäistessä hetkittäin silmiäni tuntuu edelleen jotenkin uskomattomalta, ettei minun enää tarvitse stressata siitä, olenko mahdollisesti lokakuussa työtön.
Lähetä kommentti