Tämän alkuvuoden aikana on hetkittäin tuntunut kuin aika on kulkisi eteenpäin kuin virtaava joki ja minun on ollut vaikea pysähtyä ihan vain hengittämään, on ollut jotenkin tavattoman vaikea pysähtyä katselemaan niitä kauneimpia auringonlaskuja ikkunalasin takana tai kuuntelemaan hiljaisuutta. On ollut jotenkin erityisen vaikea pysähtyä, vaikka alkuvuosi on ollut täynnä tavattoman onnellisia hetkiä ja helmikuussa ehdin näkemään neljä uskomattoman hienoa keikkaa värivalojen loisteessa, kuuntelemaan tuulen huminaa pikkukaupungin rakkaissa metsissä ja unohtua aamuisin hetkeksi musiikkiin matkalla töihin, mutta myös ratsastamaan vain hetkeä ennen auringonlaskua ja kuuntelemaan hevosen rauhallista hengitystä harjatessani sitä tunnin jälkeen. Niin, minun on ollut vaikea pysähtyä ja piiloutuessani yhtenä iltana rakkaassa pikkukaupungissa peiton alle mietin, etten ollut aikoihin ehtinyt olemaan kotona ja ehkä juuri siksi minä en ollut osannut pysähtyä, rauhoittua vain olemaan.
Helmikuun viimeisellä viikolla, palattuani rakkaasta pikkukaupungista, minusta tuntui, että minun oli päästävä kotiin, tähän pieneen ja valoisaan kotiini, jossa olen alkuvuoden aikana viettänyt luvattoman vähän aikaa. Niin minä helmikuun viimeisenä perjantaina istuin bussissa matkatavaroideni ja sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa, katselin pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana ja kun viimein pääsin kotiin, huokaisin itsekseni laskiessani matkatavarani lattialle ja sytyttäessäni kaamosvalot valaisemaan pientä asuntoani. Tämä pieni asunto on minulle jotenkin suunnattoman rakas, vaikka vietänkin täällä suhteellisen vähän aikaa, tämä on minulle rakas ja istuessani sinä iltana työpöytäni ääressä kaamosvalojen loisteessa tuntui kuin hauras sydämeni olisi rauhoittunut ja hengitykseni muuttanut rytmiään, tuntui erityisen hyvältä olla siinä. Tuntui hyvältä leipoa sämpylöitä luvattoman pienessä keittiössäni, kuunnella musiikkia vanhoista stereoistani ja nukahtaa puolenyön jälkeen pehmeään sänkyyni kaikista rakkaimman kainaloon kaupungin verhoutuessa pimeyteen ikkunan takana.
Seuraavana aamuna heräsin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat pieneen asuntooni sälekaihtimien välistä, oli niin uskomattoman kaunis aamu, että keitin itselleni teetä ja sen maailman rakkaimman vielä nukkuessa istuin työpöytäni ääreen kirjoittamaan. Hetkeä myöhemmin kävelimme auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, kevään ensimmäisten lintujen laulaessa jossain kauempana kevät tuntui jokaisessa hengenvedossani ja vaikka kylmyys tarttui hetkittäin sormenpäihini, siinä kauniin keväisessä hetkessä olin aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Pysähdyimme hetkeksi pellolle katselemaan korkeiden koivujen takana siintävää järveä, varovainen tuuli tarttui kuparinpunaisina auringonsäteissä loistaviin hiuksiini ja sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha, sitä minä olin kaivannut, sitä, että osaisin hetkeksi pysähtyä ihan vain hengittämään kevättä keuhkojeni täydeltä.
Lähetä kommentti