YKSI KAUNIS JOULUKUINEN HETKI OLAVINLINNASSA

Yhtenä joulukuisena iltana kävelin töiden jälkeen vanhan ja kovin rakkaan kotikatuni kautta Olavinlinnalle, sille 1400-luvulla rakennetulle kivilinnalle, joka tunnetaan nykyään varmasti parhaiten vuosittain järjestettävistä Oopperajuhlista. Minulle siitä käsittämättömän kauniista kivilinnasta ei kuitenkaan tule ihan ensimmäisenä mieleen Oopperajuhlat tai edes ne heinäkuisin saapuvat lukuisat oopperaturistit vaan monet rakkaat muistot lapsuus- ja nuoruusvuosiltani, ne onnelliset hetket, kun lapsuusvuosinani pääsin vanhempieni kanssa kierrokselle Olavinlinnaan ja ne lukuisat onnelliset kesäillat, jotka vietin ystävieni kanssa Riihisaaressa, aivan kivilinnan vieressä. Tavallaan se on aina lapsuusvuosistani asti ollut minulle siinä ilman, että se on ollut millään tavalla erikoista, ja silti sen näkeminen tuntuu aina hienolta, siinä vanhassa kivilinnassa on jotain sellaista, mikä saa minut hiljaiseksi, niin vaikuttava näky se on edelleen, seisottuaan rauhallisena aloillaan aina 1400-luvulta asti, nähtyään satojen vuosien ajan lumimyrskyjä ja kauneimpia kesäpäiviä.

Sinä iltana jäätävä viima tarttui hiuksiini kävellessäni vanhan kotitaloni ohitse, tavallaan tuntuu aina haikealta kävellä sen vanhan kerrostalon ohitse ja muistella niitä vuosien takaisia hetkiä siinä pienessä asunnossa, joka tuntui enemmän kodilta kuin nykyinen asuntoni on koskaan tuntunut. Siinä valoisassa asunnossa oli jotain todella erityistä, minä mietin laskeutuessani Eerikinkatua pitkin Riihisaareen, jossa olen viettänyt vuosia sitten monta unohtumatonta iltaa ystävieni kanssa ja jonka kallioilta minulla on muistoja, joita muistelen varmasti vielä kymmenen vuoden päästäkin hymyillen, muistoja, jotka eivät unohdu koskaan. Räntäsade piiskasi kasvojani seistessäni hetkeä myöhemmin katselemassa värivaloihin verhottua kivilinnaa, joka näytti aivan uskomattoman kauniilta kaiken sen harmauden keskellä, kaiken sen jäätävän viiman ja räntäsateen keskellä jatkoin matkaani. Tallisaareen vievällä sillalla pysähdyin hetkeksi katselemaan kivilinnaa, hetkittäin väriään vaihtavaa valoa ja kauempana siintävää vanhaa rautatiesiltaa, sitä vanhaa, jota minä olen kävellyt lukemattomia kertoja ja josta tulee aina mieleen vuosien takaiset lämpimät kesäpäivät ja isomummoni vanha polupyörä. Sitä rakasta polkupyörää ei enää ole, mutta silta tulee varmaan aina seisomaan siinä rauhallisena aloillaan.

Astuessani lopulta kivilinnan korkeasta ovesta sisään minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka onnellinen olin päästessäni suojaan siltä jokaisessa solussani tuntuneelta viimalta ja kuinka äärettömän kauniilta vanha kivilinna näytti värivaloihin verhottuna. Pysähdyin hetkeksi aloilleni, nojasin linnan vanhaan turvalliseen seinään ja kuuntelin, kuinka viima tarttui puiden latvoihin ulkona ja kuinka jossain virtasi vesi, tuntui hyvältä olla siinä, yksin ja turvassa. Hetkeä myöhemmin jatkoin matkaani kohti linnapihaa, vanhassa kivilinnassa kaikui ääretön hiljaisuus ja kaiken sen pimeyden keskellä tuntui kummalliselta olla yksin paikassa, jossa en ole koskaan ollut yksin, missään ei ollut ketään kulkiessani kohti valotaideteosten täyttämää linnapihaa. Seistessäni keskellä värivaloihin verhottua linnapihaa mustan taivaan alla hymyilin itsekseni, kuinka se hetki teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi, se hetki oli jotenkin erityinen, nostin katseeni kohti mustaa taivasta ja annoin sateen kastella kasvoni, siinä mustan taivaan alla oli helppo hengittää.

        Siinä hetkessä tuntui kuin minulta ei puuttuisi mitään.