Sen jälkeen, kun lokakuussa palasimme maailman rakkaimman kanssa mökiltä, päivät ja viikot ovat kuluneet jotenkin aivan uskomattoman nopeasti, niin, että hetkittäin on tuntunut, etten ole saanut niistä kunnolla otetta. Lumi on satanut maahan monta kertaa, mutta tuntuu kuin se olisi vielä useammin sulanut pois ja talvi vaihtunut takaisin siihen syksyn ja talven väliseen harmaaseen tilaan, jota en tahdo kutsua talveksi, vaikka se sitä olisikin. Kuitenkin, kaikkina niinä hetkinä, kun olen kävellyt lumisina aamulla bussipysäkiltä töihin tai ratsastanut varovaisessa lumisateessa, olen ollut kovin onnellinen siitä, että niitä pieniä kauniita hetkiä on ylipäätään ollut. Toisaalta, niinäkin hetkinä, kun maailma ei ole verhoutunut siihen kaikista kauneimpaan valkoiseen lumihuntuun, on hetkittäin tuntunut kuin pakahtuisin onnesta, kuten vaikka silloin, kun minä marraskuun alussa katselin kehän laidalta yhden puolitoista vuotta sitten hoitamistani koiranpennuista menestyvän kansainvälisessä koiranäyttelyssä tai silloin, kun seisoin marraskuun puolivälissä keskellä yleisömerta Maustetyttöjen keikalla rakkaimman kanssa, se oli yksi parhaimmista tänä vuonna näkemistäni keikoista.
Marraskuun viimeisenä perjantaina matkustin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin rauhoittumaan, katselin ikkunalasin läpi lumista maisemaa auton ajovaloissa ja odottessani Mikkelissä vaihtoyhteyttä Savonlinnaan satoi lunta niin, että tuntui kuin olisin lasisen lumisadepallon sisällä, sellaisen, jotka olivat lapsena jotenkin aivan uskomattoman lumoavia ja jotka kaivettiin aina jouluisin esille jostain joulukoristelaatikon pohjalta. Nukahtaessani myöhään sinä iltana vanhan huoneeni parvisänkyyn huokaisin itsekseni, kuinka rauhoittavalta tuntuu aina palata siihen pikkukaupunkiin ja kuinka se on jotain sellaista, mistä en vain yksinkertaisesti osaisi luopua. Se viikonloppu oli kaunis ja sunnuntaina marraskuu vaihtui viimein joulukuuhun, kävelin takapihalta avautuvassa kauniin lumisessa metsässä ja pysähdyin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka tuntui jokaisessa hengenvedossani aivan kuin rauhoittavana aaltona. Auringonsäteiden osuessa varovaisesti kasvoihini en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka maailma oli aivan sanoinkuvaamattoman kaunis valkoiseen lumihuntuun verhoutuneena ja kuinka juuri siinä hetkessä tuntui kuin en olisi tahtonut olla missään muualla, en yksinkertaisesti missään muualla, niin onnellinen minä olin silloin sen kauniin lumisen metsän keskellä.
Lähetä kommentti