IDA PAUL & KALLE LINDROTH @ LUTAKON LIPPA 09 06 2021
Kun minä puolitoista vuotta sitten helmikuussa seisoin yleisömeren keskellä ja musiikin tuntuessa selkärankani jokaisessa nikamassa lauloin mukana aivan käsittämättömän rakkaita sanoja Vesalan loppuunmyydyllä keikalla Lutakossa en olisi osannut aavistaakaan, että tulisin nauttimaan livemusiikista seuraavan kerran vasta melkein puolentoista vuoden päästä. En yksinkertaisesti olisi osannut aavistaakaan, koska livemusiikki oli ollut tärkeä osa elämääni yli kymmenen vuoden ajan ja niiden kymmenen vuoden aikana minä en ollut kertaakaan ollut niin luvattoman kauan ilman livemusiikkia, ilman niitä kylmiä väreitä kalpealla ihollani ja sitä valtameren kokoista rakkautta, johon minä tunnen pakahtuvani aina yleisömeren keskellä. Niin kuitenkin kävi, sen helmikuisen illan jälkeen tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt ja kaikki se, mikä ennen oli osa tavallista elämääni, alkoi kuukausien kuluessa tuntua yhä kaukaisemmalta ajatukselta ja kun viimein vuosi myöhemmin havahduin siihen ajatukseen, etten ollut päässyt tuntemaan livemusiikkia kokonaiseen vuoteen, rintalastani alla tuntui vain pohjaton tyhjyys.
Kesäkuun yhdeksännen päivän iltana minä istuin räsymatolla Lutakon lipan alla auringonsäteiden loisteessa ja katsoin kelloa muutamaa minuuttia vailla kahdeksan miettien, kuinka tuntui jotenkin epätodelliselta istua siinä ihmisjoukon keskellä odottamassa jotain sellaista, mikä oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut vain kaukainen haave. Muutamaa minuuttia myöhemmin tapahtui aivan kuin kuka tahansa minut tunteva olisi voinut olettaakin, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini Ida Paulin ja Kalle Lindrothin noustessa lavalle ja musiikin tuntuessa syvällä rintalastani alla tuntui kuin olisin löytänyt viimein tieni takaisin kotiin oltuani vähän liian kauan eksyksissä. Se oli sama tunne, jonka minä olen tuntenut lukemattomia kertoja musiikin tuntuessa rintalastani alla ja musiikin kuljettaessa mukanaan sinä iltana istuessani räsymatolla Lutakon lipan varjossa en osannut olla hymyilemättä itsekseni, olin odottanut sitä niin valtavan kauan ja niin uskomattomalta se kaikki tuntui juuri siinä hetkessä.
Laulaessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa yleisömeren mukana sanoja "kun sun kaa kehäkolmosel sekoillaan, ajan tuhatta ja sataa suoraan seuraavaan tutkaan, tahallaan" hymyilin, kuinka en olisi tahtonut siinä hetkessä olla missään muualla, siinä räsymatolla ihmisjoukon keskellä valtavassa rakkauden kuplassa oli kaikki mitä olin kuin huomaamattani kaivannut siitä puolentoista vuoden takaisesta helmikuisesta illasta asti. Ida Paul ja Kalle Lindroth olivat sinä kauniina kesäkuisena iltana kuin kevään ensimmäiset valonsäteet pitkän ja pimeän talven jälkeen, tuntui jotenkin aivan uskomattomalta tuntea musiikki ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen jokaisessa hengenvedossaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, tuntea kyynelten tarttuvan aina hetkittäin silmäkulmiin. Sinä iltana musiikki oli enemmän kuin se oli ollut minulle puoleentoista vuoteen ja en voinut olla miettimättä, kuinka livemusiikki oli edelleen äärettömän tärkeä osa elämääni, yksi niistä asioista, jotka saavat minut tuntemaan niitä valtameren kokoisia tunteita ja huutamaan yleisömeren keskellä, rakkaudesta ja onnesta.
LOST SOCIETY @ LUTAKON LIPPA 11 06 2021
Kävellessäni Ida Paulin ja Kalle Lindrothin keikalta Kuokkalan sillan ylitse kotiin lämpimässä kesäillassa minä olin täynnä valtameren kokoista rakkautta ja ihan kuin hetken mielijohteesta ostin lipun Lost Societyn keikalle, tuntui kuin sydämeni olisi huutanut encorea, lisää sitä, mikä saisi kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani. En ollut nähnyt Lost Societyä värivaloissa kuuteen vuoteen ja kävellessämme kesäkuun yhdentenätoista iltana Lutakkoon kerroin, kuinka olin ollut yhtyeen keikalla viimeksi lokakuussa 2015 ja kuinka ystäväni oli murtanut kätensä samaisella keikalla, se oli ollut jotain aivan uskomatonta ja musiikin voima oli ollut niin suurta, että oli tuntunut kuin musiikki olisi vetänyt minua turpaan kerta toisensa jälkeen. Siltä minusta tuntui myös kesäkuun yhdennentoista päivän iltana, kun seisoimme yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa lavalle auringonsäteiden loisteeseen, tuntui kuin musiikki olisi tunkeutunut armottomasti rintalastani alle ja saanut sydämeni jättämään lyönnin välistä, en ollut kokenut mitään sellaista puoleentoista vuoteen, en mitään samalla tavalla voimakasta.
Lost Society on mielestäni ehdottomasti yksi Suomen kovimmista yhtyeistä livenä ja sitä se oli sinä kesäkuisena iltanakin, paras keikka ikinä, yleisö huusi lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja musiikin kulkiessa kylminä väreinä ihollani pelkäsin hetkittäin herääväni unesta, se kaikki tuntui olevan liian uskomatonta ollakseen totta. Sinä iltana yleisömeren keskellä tuntui kuin kaikki olisi taas kuin oli ollut puolitoista vuotta sitten, mutta vain sillä erotuksella, että puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen se kaikki tuntui erityisen uskomattalta ja sai hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään musiikin tahdissa, kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini pelkästä siitä suunnattomasta rakkaudestani livemusiikkiin. Kävellessämme kotiin minä sanoin, että ei harmittanut yhtään ja en tiedä, olisinko voinut tarkoittaa sitä siinä hetkessä enää yhtään enemmän, sinä iltana musiikki oli ollut jotain sanoinkuvaamattoman suurta ja minussa oli asunut valtameren kokoinen rakkaus, aivan valtava onnellisuus.
Lähetä kommentti