Kun lokakuun ensimmäisenä aamuna pysähdyin kesken aamulenkin ihmettelemään pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa en olisi osannut aavistaakaan, että lokakuusta tulisi niin uskomattoman kaunis. Lokakuu on aina ollut minulle tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa luokseni saaden minut rauhoittumaan, kuuntelemaan syystuulen huminaa puiden latvoissa ja ihmettelemään sitä, kuinka luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää talvea. Siltikään en olisi osannut aavistaa, kuinka uskomattoman kaunis lokakuusta lopulta tulisi ja kuinka tavattomasti minä rakastaisin kävellä aamuisin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, pysähtyä hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa ja katsella, kuinka lehdet tanssivat tuulessa, ihmetellä tätä kaikkea pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa.
Yhtenä lokakuisena aamuna istuimme pian auringonnousun jälkeen kolmistaan omenatarhan laidalla kasvavien korkeiden koivujen juurella ihmettelemässä ruskan aivan uskomattomia värejä, pieni aarteemme ei välttämättä muistaisi niistä hetkistä vuosien päästä mitään, mutta minusta tuntui tärkeältä saada ihmetellä ruskan värejä ja syksyn tuoksua hänen kanssaan. Pieni karvakuono haisteli syystuulta ja hymyilin itsekseni miettiessäni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että saan viettää sellaisia erityisiä hetkiä heidän kanssaan. Vuosia sitten en olisi uskaltanut edes haaveilla heistä, siitä pienestä karvakuonostamme, joka katseli omenatarhaa reunustavan aidan takana kulkevaa koiraa tai siitä pienestä aarteestamme, joka tuhisi sylissäni ihmetellessämme yhdessä ruskan värejä, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä hetken aikaa kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää ja kylmää talvea.
Niin, tänä vuonna lokakuu oli jotenkin aivan erityisen kaunis ja ihmeellinen. Sellainen, jota tulen muistelemaan lämmöllä vielä vuosien päästäkin, hymyilemään itsekseni miettiessäni kaikkia niitä hetkiä, jotka saimme viettää yhdessä sen ruskan keskellä. Kuitenkin, lopulta lokakuun viimeisenä aamuna ensilumi oli verhonnut maiseman valkoiseen lumihuntuun ja oli kuin syksy olisi vaihtunut yhdessä yössä talveen, kuin olisimme aloittaneet uuden luvun pienen aarteemme ensimmäisessä vuodessa, luvun, jossa kaikesta tulee hetkeksi niin kovin taianomaista.
Lähetä kommentti