NELJÄSTÄ VUODENAJASTA SYKSY ON MINULLE RAKKAIN

 

Kesän viimeisinä päivinä, kun ilmassa alkaa tuoksua häivähdys syksystä ja kesän vihreys alkaa ihan vähitellen vaihtua syksyn lämpimiin väreihin, jossain syvällä rintalastani alla jokin tavallaan muuttuu. Niin on tapahtunut niin kauan kuin minä muistan, syksyn ensimmäisinä päivinä jokin minussa herää, muun maailman rauhoittuessa kesän valon vaihtuessa syksyn hämärään minä herään ennen auringonnousua ehtiäkseni valokuvaamaan aamun ensimmäisinä valoisina tunteina ja kävellessäni kotiin kaupungin herätessä uuteen päivään hymyilen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen tästä vuodenajasta, aikaisten aamujen lempeästä valosta ja hiljaisuudesta.

 

 

Neljästä vuodenajasta syksy on aina ollut minulle ehdottomasti rakkain ja vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta aivan uskomattoman kaunista syksyä, en koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka luonto verhoutuu syksyisin vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen kuin se rauhoittuu ottamaan vastaan talven kylmyyden.

 

Se on niin ihmeellistä, että se saa minut huokaisemaan kaiken taianomaisuudesta kävellessäni kamerani kanssa ruskaan verhoutuneita katuja aikaisina aamuina, mutta ennen kaikkea inspiroitumaan kaikesta rakastamastani, kulkemaan kamerani kanssa ympäri kaupunkia, tarttumaan neulepuikkoihin ensimmäistä kertaa yli vuoteen ja kirjoittamaan yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita puhelimen muistioon herätessäni keskellä yötä,

 

     katselemaan keittiön ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen auringonnousua,

      hymyilemään itsekseni, kuinka niissä aikaisissa syysaamuissa on jotain erityistä.

 

Tänä syksynä olen rakastanut niitä aikaisia aamuja ja ruskaan verhoutunutta maisemaa enemmän kuin vuosiin, olen rakastanut, sillä olen saanut ihmetellä niitä pienen ihmisen kanssa. Rakastan syksyä, mutta vielä enemmän rakastan sitä, että me olemme saaneet viettää jo toisen syksyn hänen kanssaan, ajaa iltapäivällä hetkeä ennen auringonlaskua yhdessä Vaajakoskelle katselemaan ruskan uskomattomiin väreihin verhoutunutta maisemaa ja ihmettelemään puista putoavia keltaisia lehtiä, pieniä kiviä ja syyssateen jälkeensä jättämiä vesilammikoita.

 

EHKÄ JUURI SIINÄ ON SEN SALAISUUS

Syyskuussa minä olen ollut onnellinen, mietin yhtenä aikaisena aamuna kävellessäni Valon kanssa kahdestaan viljelypalstojen takana kulkevaa polkua, valtavan onnellinen, vaikka en ole yrittänyt olla. Ehkä juuri siksi olen ollutkin, en ole keskittynyt onnellisuuden tavoitteluun vaan elänyt hetki kerrallaan, pysähtynyt arjen keskellä hetkittäin hengittämään ja ottanut pieni hetkiä itselleni, sellaisia, joissa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä.

 

    Ehkä juuri siinä on sen salaisuus, tavallisessa arjessa ja pienissä hetkissä. 

 

 

Yhtenä hiljaisena aamupäivänä minun teki mieli leipoa korvapuusteja, istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä vaivaamassa taikinaa ja ikkunasta tulvivan ilman tanssittaessa pitsiverhoja mietin, kuinka äitini ompeli ne minulle ensimmäiseen kotiini tässä kaupungissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kotini, jonka ikkunoihin ne lopulta päätyivät, tähän kotiin ne ovat täydelliset ja tämä koti on meille täydellinen. Ihana ajatus, täydellinen koti meille neljälle, mietin hetkeä myöhemmin lisätessäni voita, sokeria ja kanelia kaulitun taikinan päälle.

 

     Rakastan kanelia, se tuoksuu jotenkin turvalliselta. 

 

Taustalla soi musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä. Musiikkia, kuten Sufjan Stevens, Ólafur Arnalds, Bon Iver ja The Cinematic Orchestra. Kohtaamme aina syksyisin, kuin aikaa ei olisi kulunut.

 

Onnellinen, sitä minä olen ollut, mietin keittäessäni teetä iltapäivän hiljaisuudessa, valtavan onnellinen.    

JOKIN ON MUUTTUMASSA

 

Sen tuntee jossain syvällä rintalastan alla, sen, kuinka syksy on alkanut lähestyä, mietin kävellessämme yhtenä myöhäisenä elokuun iltana Valon kanssa kahdestaan omenatarhan poikki. Syksy tuoksui vasta häivähdyksenä ilmassa ja menisi vielä hetki ennen kuin luonto verhoutuisi kauneimpiin väreihinsä ennen talvea, mutta minusta tuntui samalta kuin aina syksyn ensimmäisinä päivinä, tuntui kuin jokin olisi muuttumassa. Kuin syksyn lähestymisen, tunsin sen jossain syvällä rintalastani alla ja se sai koko kesän rauhattomasti lyöneen sydämeni rauhoittumaan, jokin oli muuttumassa, edessä oli jotain tuntematonta, jotain uutta ja ehkä vähän jotain vanhaa.

 

        Jokin oli muuttumassa, mikä ihana ajatus.           

 

 

Ei menisi enää kauan ennen kuin illan viimeiset valonsäteet vaihtuisivat hämärän lempeään syliin, minä sanoin vierelläni kulkevalle koiralle, pimeys oli alkanut saapua aina vain aikaisemmin. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään, istuimme hetkeksi pitkän heinän keskelle kuuntelemaan hiljaisuutta ja hengittämään viileää ilmaa, jokin oli muuttumassa, hymyilin itsekseni ja suljin hetkeksi silmäni, tuuli kuiskaili hiljaa puiden latvoissa. 

 

TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.

LEMPEÄ JA VALTAVAN VIISAS, MEIDÄN RAKAS KARVAKUONOMME

 

Ihmetellessämme yhtenä toukokuisena päivänä äärettömän kauniisti kukkivaa korkeaa tuomea minä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka neljä vuotta sitten keväällä valokuvasin valkoisia tuomenkukkia tietämättä mitään siitä, että vain paria kuukautta myöhemmin perheeseemme saapuisi pieni koiranpentu. Niihin samoihin aikoihin, toukokuun lopussa, rakkaassa pikkukaupungissa syntyi meidän oma pieni karvakuonomme, enkä voinut olla miettimättä sen olleen kohtalo, kun juhannusviikolla pääsimme katsomaan meidän tulevaa perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa, vain muutamaa viikkoa tuomenkukkien kuihtumisen jälkeen. Kohtalo, sitä sen oli oltava.

 

Neljä vuotta sitten heinäkuussa meidän pieni karvakuonomme Cesamen Everything I Wanted eli Valo matkusti kanssamme ensimmäistä kertaa Jyväskylään ja nukahti myöhään illalla viereeni olohuoneemme lattialle. Siinä me kaksi nukuimme yömme ensimmäisen viikon ajan, aivan kiinni toisissamme ja minä heräsin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaista tuhinaa onnellisempana kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Olin haaveillut siitä pienestä koiranpennusta niin kauan kuin muistin ja tuntui uskomattomalta, että juuri me olimme saaneet hänet osaksi perhettämme, vähän jopa epätodelliselta, että yksi suurimmista haaveistani oli sinä heinäkuisena päivänä toteutunut ja sain siinä yön pimeydessä katsella, kuinka pieni Valomme näki unta, meidän oma pieni Valomme.

 

 

Sinä heinäkuisena iltana viereeni nukahtanut koiranpentu täytti toukokuun lopussa neljä vuotta, neljä vuotta ne pienet tassut ovat kulkeneet pitkin hiekkateitä ja metsäpolkuja, neljä kokonaista vuotta. Yhä edelleen pysähdyn aina hetkittäin miettimään, kuinka valtavan onnekkaita olemme saadessamme kutsua sitä pientä karvakuonoa perheenjäseneksemme ja kuinka emme olisi voineet saada osaksi elämäämme parempaa koiraa, emme parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Emme kultaisempaa sydäntä kuin meidän oman rakkaan Valomme sydän, hymyilin itsekseni sinä toukokuisena päivänä ihmetellessämme valkoisia tuomenkukkia koko pienen perheemme voimin.

 

Viimeisimmän vuoden ajan Valo on saanut olla isoveli meidän pienelle aarteellemme ja kun he kaksi kohtasivat ensimmäistä kertaa viime kesäkuussa, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, niin lempeästi pieni karvakuonomme kohtasi uuden perheenjäsenensä. Sellainen meidän Valomme on, lempeä ja aivan valtavan viisas, minä mietin katsellessani sen pienen karvakuonomme istuvan korkean tuomen alla ja kuuntelevan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lempeä ja valtavan viisas, mutta ennen kaikkea aivan äärettömän rakas, niin rakas, että sitä on hetkittäin itsekin vaikea ymmärtää, niin rakas, että tuntuu tavallaan mahdottomalta pukea se sanoiksi.