TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.

LEMPEÄ JA VALTAVAN VIISAS, MEIDÄN RAKAS KARVAKUONOMME

 

Ihmetellessämme yhtenä toukokuisena päivänä äärettömän kauniisti kukkivaa korkeaa tuomea minä unohduin hetkeksi miettimään, kuinka neljä vuotta sitten keväällä valokuvasin valkoisia tuomenkukkia tietämättä mitään siitä, että vain paria kuukautta myöhemmin perheeseemme saapuisi pieni koiranpentu. Niihin samoihin aikoihin, toukokuun lopussa, rakkaassa pikkukaupungissa syntyi meidän oma pieni karvakuonomme, enkä voinut olla miettimättä sen olleen kohtalo, kun juhannusviikolla pääsimme katsomaan meidän tulevaa perheenjäsentämme ensimmäistä kertaa, vain muutamaa viikkoa tuomenkukkien kuihtumisen jälkeen. Kohtalo, sitä sen oli oltava.

 

Neljä vuotta sitten heinäkuussa meidän pieni karvakuonomme Cesamen Everything I Wanted eli Valo matkusti kanssamme ensimmäistä kertaa Jyväskylään ja nukahti myöhään illalla viereeni olohuoneemme lattialle. Siinä me kaksi nukuimme yömme ensimmäisen viikon ajan, aivan kiinni toisissamme ja minä heräsin aina hetkittäin kuuntelemaan hiljaista tuhinaa onnellisempana kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Olin haaveillut siitä pienestä koiranpennusta niin kauan kuin muistin ja tuntui uskomattomalta, että juuri me olimme saaneet hänet osaksi perhettämme, vähän jopa epätodelliselta, että yksi suurimmista haaveistani oli sinä heinäkuisena päivänä toteutunut ja sain siinä yön pimeydessä katsella, kuinka pieni Valomme näki unta, meidän oma pieni Valomme.

 

 

Sinä heinäkuisena iltana viereeni nukahtanut koiranpentu täytti toukokuun lopussa neljä vuotta, neljä vuotta ne pienet tassut ovat kulkeneet pitkin hiekkateitä ja metsäpolkuja, neljä kokonaista vuotta. Yhä edelleen pysähdyn aina hetkittäin miettimään, kuinka valtavan onnekkaita olemme saadessamme kutsua sitä pientä karvakuonoa perheenjäseneksemme ja kuinka emme olisi voineet saada osaksi elämäämme parempaa koiraa, emme parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Emme kultaisempaa sydäntä kuin meidän oman rakkaan Valomme sydän, hymyilin itsekseni sinä toukokuisena päivänä ihmetellessämme valkoisia tuomenkukkia koko pienen perheemme voimin.

 

Viimeisimmän vuoden ajan Valo on saanut olla isoveli meidän pienelle aarteellemme ja kun he kaksi kohtasivat ensimmäistä kertaa viime kesäkuussa, kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, niin lempeästi pieni karvakuonomme kohtasi uuden perheenjäsenensä. Sellainen meidän Valomme on, lempeä ja aivan valtavan viisas, minä mietin katsellessani sen pienen karvakuonomme istuvan korkean tuomen alla ja kuuntelevan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lempeä ja valtavan viisas, mutta ennen kaikkea aivan äärettömän rakas, niin rakas, että sitä on hetkittäin itsekin vaikea ymmärtää, niin rakas, että tuntuu tavallaan mahdottomalta pukea se sanoiksi.

 

HÄN ON MINULLE KORVAAMATTOMAN RAKAS YSTÄVÄ

 

Yhtenä sunnuntaiaamuna pikkukaupunki verhoutui harmaan sävyihin, olin herännyt yöllä kuuntelemaan sateen rummuttavan peltikattoa ja ennen kuin nukahdin uudelleen miettinyt itsekseni, kuinka aamulla ilma tuoksuisi ihanan raikkaalta. Niin se tuoksuikin ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä hengitin keuhkojeni täydeltä sateen jälkeistä raikasta ilmaa, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa ja katselin, kuinka pieni karvakuonomme käveli edelläni pysähtyen aina hetkittäin nuuhkimaan.

Minä olin haaveillut siitä hetkestä tutuilla metsäpoluilla pienen karvakuonomme kanssa, olin haaveillut, koska sellaisia hetkiä on nykyään harvemmin kuin tahtoisin. Sen jälkeen, kun pieni aarteemme syntyi, minulla on ollut huomattavasti vähemmän aikaa olla pienen karvakuonomme kanssa ihan kahdestaan, olla aivan kuin olin sinä aamuna kävellessämme kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä ja pysähtyessämme aina hetkittäin ihan vain hengittämään, katselemaan ympärillemme. Minä olen kulkenut niitä samoja metsäpolkuja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta sinä aamuna tuntui erityiseltä kulkea niitä kahdestaan, vain minä ja Valo.

 

 

Pysähtyessämme hetkeksi korkeiden kuusten varjostamalle metsäpolulle en voinut olla huokaisematta itsekseni, kuinka rauhoittava näky sammaleen verhoama maisema oli ja kuinka niiden korkeiden kuusien varjossa tunsin itseni hetken äärettömän pieneksi. Ne olivat ehtineet nähdä vuosikymmenten ajan armottomia syysmyrskyjä ja kylmiä pakkasöitä, mietin nostaessani katseeni kohti kuusten latvoja, joiden välistä pilkotti harmaan sävyihin verhoutunut taivas. Valo, meidän ikioma pieni karvakuonomme, istui vieressäni ja silitin sen pehmeää turkkia, korvaamattoman rakas pieni karvakuono, yksinkertaisesti aivan korvaamattoman rakas.

TÄNÄ VUONNA LOKAKUU OLI KAUNIS JA IHMEELLINEN

 

Kun lokakuun ensimmäisenä aamuna pysähdyin kesken aamulenkin ihmettelemään pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa ruskan väreihin verhoutunutta maisemaa en olisi osannut aavistaakaan, että lokakuusta tulisi niin uskomattoman kaunis. Lokakuu on aina ollut minulle tavallaan kuin vanha ystävä, joka palaa luokseni saaden minut rauhoittumaan, kuuntelemaan syystuulen huminaa puiden latvoissa ja ihmettelemään sitä, kuinka luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää talvea. Siltikään en olisi osannut aavistaa, kuinka uskomattoman kaunis lokakuusta lopulta tulisi ja kuinka tavattomasti minä rakastaisin kävellä aamuisin pitkin ruskaan verhoutuneita katuja, pysähtyä hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa ja katsella, kuinka lehdet tanssivat tuulessa, ihmetellä tätä kaikkea pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa.

Yhtenä lokakuisena aamuna istuimme pian auringonnousun jälkeen kolmistaan omenatarhan laidalla kasvavien korkeiden koivujen juurella ihmettelemässä ruskan aivan uskomattomia värejä, pieni aarteemme ei välttämättä muistaisi niistä hetkistä vuosien päästä mitään, mutta minusta tuntui tärkeältä saada ihmetellä ruskan värejä ja syksyn tuoksua hänen kanssaan. Pieni karvakuono haisteli syystuulta ja hymyilin itsekseni miettiessäni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että saan viettää sellaisia erityisiä hetkiä heidän kanssaan. Vuosia sitten en olisi uskaltanut edes haaveilla heistä, siitä pienestä karvakuonostamme, joka katseli omenatarhaa reunustavan aidan takana kulkevaa koiraa tai siitä pienestä aarteestamme, joka tuhisi sylissäni ihmetellessämme yhdessä ruskan värejä, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä hetken aikaa kauneimpiin väreihinsä ennen pitkää ja kylmää talvea.

 

 

Niin, tänä vuonna lokakuu oli jotenkin aivan erityisen kaunis ja ihmeellinen. Sellainen, jota tulen muistelemaan lämmöllä vielä vuosien päästäkin, hymyilemään itsekseni miettiessäni kaikkia niitä hetkiä, jotka saimme viettää yhdessä sen ruskan keskellä. Kuitenkin, lopulta lokakuun viimeisenä aamuna ensilumi oli verhonnut maiseman valkoiseen lumihuntuun ja oli kuin syksy olisi vaihtunut yhdessä yössä talveen, kuin olisimme aloittaneet uuden luvun pienen aarteemme ensimmäisessä vuodessa, luvun, jossa kaikesta tulee hetkeksi niin kovin taianomaista.

 

ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MINÄ KAIPASIN METSIÄ

 

En edes muista milloin viimeksi kuljimme täällä, kuiskasin varovaisesti ääneen kulkiessani yhtenä lokakuisena iltapäivänä pienen karvakuonon kanssa ihan kahdestaan pitkin metsäpolkuja, en muistanut, olivatko lehtipuiden silmut silloin jo avautuneet vai oliko kesä vielä kaukainen häivähdys. Sen tiesin kuitenkin varmaksi, että pienen aarteemme syntymän jälkeen en ollut käynyt kertaakaan metsässä ja sinä lokakuisena iltapäivänä se sai minut havahtumaan siihen, kuinka olin kuin huomaamattani kaivannut metsiä, tuulen huminaa puiden latvoissa ja sitä suunnatonta rauhaa, joka tuntui sinä iltapäivänä rintalastani alla kulkiessani korkeiden mäntyjen varjossa.

Muistelin sitä, kuinka kaksitoista vuotta sitten muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin viimein, kuinka äärettömästi metsät merkitsevät minulle. Ehkä niitä oli tavallaan pitänyt vähän itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt kaikki lapsuuteni kesät metsien varjoissa, mutta muutettuani Helsinkiin metsät olivat lopulta ensimmäinen asia, jota aloin kaivata kotikaupungistani. Aloin kaivata suunnattomasti, vaikka rakastin kulkea myös Helsingin katuja ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, rakastin matkustaa tuntemattomiin kaupunginosiin kamerani kanssa ja istua iltaisin pienen kotini parvekkeella, katsella lentokoneita tummansinisellä taivaalla ja juoda lämmintä teetä pitääkseni itseni lämpimänä talven lähestyessä.

 

 

Metsä oli verhoutunut aivan äärettömän kauniiseen ruskaan ja iltapäivän viimeiset auringonsäteet maalasivat maisemaa lämpimin sävyin, minä hengitin keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa ja katselin, kuinka pieni karvakuono kulki edelläni. Sinä lokakuisena iltapäivänä meillä ei ollut kiire mihinkään, kuljimme kaikessa rauhassa pitkin tuttuja metsäpolkuja ja ihmettelimme ruskan uskomattomia värejä, kuuntelimme hetkittäin voimistuvan tuulen huminaa puiden latvoissa. Minä en tahdo enää koskaan olla näin kauan poissa täältä, mietin ääneen ja pieni karvakuono katsoi minua syvälle silmiin, niin, ehkä silläkin oli ollut ikävä niitä hetkiä metsän hiljaisuudessa.