KORVAAMATTOMAN ARVOKKAITA HETKIÄ

 

Toukokuun viimeisenä aamuna katselin vieressäni levollisesti nukkuvaa omaa pientä aarrettamme, valonsäteet tunkeutuivat hämärään huoneeseen verhojen välistä ja ikkunalasin takana kaupunki alkoi vähitellen heräämään uuteen päivään. Kaivauduin vielä aivan hetkeksi peiton alle ja kuuntelin pienen aarteemme tuhisevan unissaan, on uskomaton onni saada herätä jokaisena aamuna hänen vierestään, hymyilin itsekseni ja avatessani seuraavan kerran silmäni hän katseli minua aivan läheltä, nauroi nähdessään minun avaavan silmäni. Nousimme avaamaan verhot ja valo tulvi sisään makuuhuoneeseen, joka tuoksui vielä hetken unelta, yön rauhoittavalta hämärältä.

 

Hetkeä myöhemmin istuimme keittiössä syömässä aamiaista, ikkunalasin takana taivas verhoutui harmaaseen ja mietin ääneen, olisikohan viimein aika pestä kotimme ikkunat. Se taisi jäädä viime keväänäkin väliin, naurahdin katsellessani ikkunanpielissä roikkuvia hämähäkinseittejä ja sadepisaroiden jälkeensä jättämiä jälkiä likaisessa ikkunalasissa. Pieni aarteemme piteli lusikkaa kädessään ja katseli minua ihmeissään, ehkä ne hämähäkinseitit saisivat odottaa parempaa hetkeä, siinä hetkessä olisi tärkeämpää olla olemassa hänelle, syödä hänen kanssaan aamiaista ja ihmetellä sitten yhdessä tätä suurta kaunista maailmaa, jokaista uutta auringonnousua ja -laskua.

 

 

Hänelle myös ne ikkunanpielissä roikkuvat hämähäkinseitit olisivat sitäpaitsi uusi ja ihmeellinen asia, hymyilin kävellessäni myöhemmin omenatarhassa pieni aarteemme sylissäni. Omenatarha oli sinä toukokuun viimeisenä aamuna äärettömän kaunis, taivas verhoutui harmaan rauhoittaviin sävyihin ja ihmetellessämme omenapuiden valkoisia kukkia en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että sain ihmetellä sitäkin hetkeä yhdessä hänen kanssaan pienen karvakuonon seuratessa meitä uskollisesti. Ne hetket ovat aivan korvaamattoman arvokkaita, sellaisia, joita minä en vaihtaisi koskaan mihinkään ja ehkä juuri siksi en osannut olla hymyilemättä, kun illalla sadepisarat valuivat pitkin likaisia ikkunalaseja, ne ehtivät kyllä epäilemättä odottaa parempaa hetkeä.

 

TÄNÄ KESÄNÄ TAHDON IKUISTAA ENEMMÄN HETKIÄ

 

Kun luonto alkoi vähitellen heräämään kesään, tuntui kuin minäkin olisin herännyt, kuin olisin herännyt talven jälkeen luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin, voikukkien täyttäessä omenatarhan ja tuomenkukkien tuoksuessa lämpimässä tuulessa. Viimeistään sinä aamuna, kun omenapuut olivat viimein puhjenneet kukkaan, jokin syvällä rintalastani alla heräsi talviuniltaan ja kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa omenatarhan poikki toivoin, että olisin kantanut kameraa aina mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten. Kaiken varalta, muistan miettineeni kymmenen vuotta sitten, kaiken varalta, jos tulisi sellainen hetki, jonka tahtoisin ikuistaa.

Seuraavana aamuna istuin pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa kukkivien omenapuiden alla, ympärillämme omenatarha näytti taianomaiselta ja toisin kuin edellisenä aamuna, minulla oli kamera mukanani. Se oli juuri sellainen hetki, jonka minä tahdoin ikuistaa valokuviin ja jonka olisin tahtonut epäilemättä ikuistaa myös silloin kymmenen vuotta sitten, kun kannoin kameraa mukanani kaikkialle. Kaikki oli kuin kauneimmista satukirjoista ja sininen taivas pilkotti harmaan pilviverhon takaa katsellessani linssin lävitse pienen aarteemme ihmettelevän voikukkia ja pienen karvakuonomme haistelevan toukokuisen aamun viileää ilmaa, juuri sellaisia hetkiä minä olen aina tahtonut ikuistaa, pieniä erityisiä hetkiä, joina tuntuu kuin kaikki olisi hetken siinä. 

 

 

Hetkeä myöhemmin otin pienen aarteemme syliini ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen viidentoista vuoden ajan ikuistanut niitä pieniä hetkiä, harmoniaan verhoutuneita auringonlaskuja, kylmiä syysaamuja ja valtoimenaan kukkivia omenapuita. Minulle ne eivät ole koskaan olleet vain valokuvia, ne ovat muistoja niistä hetkistä, jotka tahdon muistaa, kuten sen toukokuisen aamun, kun ihmettelin pienen aarteemme kanssa omenapuiden kukkia ja ilmassa tuoksui lähestyvä kesäkuu. Minusta tuntuu, että sellaisia hetkiä tulen tänä kesänä ikuistamaan enemmän kuin vuosiin, ehkä minä alan kantamaan kameraakin mukanani aivan kuin kymmenen vuotta sitten, se jokin minussa nimittäin heräsi luonnon verhoutuessa vihreän lukuisiin sävyihin.

TÄNÄ KESÄNÄ MINUN ON OLLUT VAIKEA RAUHOITTUA

 

Tänä kesänä minun on ollut jotenkin aivan uskomattoman vaikea rauhoittua, mietin itsekseni istuessani elokuun ensimmäisenä iltapäivänä parvekkeellamme katselemassa, kuinka sadepisarat valuivat pitkin parvekelaseja, eikä tämä ole mitenkään ihmeellistä, tämähän toistuu vuosittain, minä huokaisin ja kuuntelin, kuinka tuuli voimistui ja sai vastarannan puut kumartamaan. Se alkaa kevään ensimmäisistä kirkkaista auringonsäteistä, lisääntynyt valon määrä saa minut tavallaan kuin heräämään pimeän ja kylmän talven jälkeen ja aivan kuin huomaamattani alan suorittamaan elämääni, kuvittelemaan, että pitäisi jatkuvasti saada jotakin aikaiseksi. Ehkä siksi minun on kesäisin niin uskomattoman vaikea rauhoittua, pysähtyä välillä ihan vain hengittämään ja nauttimaan kauniista kesäpäivistä, tästä niin äärettömän lyhyestä ajasta, jolloin on lämmintä ja luonto on tavallaan kauneimmillaan.

 

Elokuun kolmantena iltapäivänä auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessämme kolmistaan pitkin tutuimpia kadunkulmia, ohittaessamme vanhan hirsitalon ja jatkaessamme matkaamme omenatarhojen poikki kotiin. Tänä kesänä olemme kulkeneet omenatarhojen poikki lukemattomia kertoja ja minusta tuntuu kuin siitä hetkestä, kun omenapuut kukkivat valtavan kauniisti toukokuun lopussa, olisi kulunut vain silmänräpäys, vaikka siitä on kaksi kokonaista kuukautta. Näiden kahden kuukauden aikana minä olen suorittanut elämääni päivä toisensa jälkeen, nähnyt lukemattomien voikukkien verhoavan omenatarhan keltaiseen ja heinänkin kasvavan polven korkuiseksi, satokauden vähitellen lähestyessä lisännyt vauhtia. Lisännyt vauhtia, vaikka vauhdin lisäämisen sijaan minun täytyisi hidastaa, havahduin ajatukseen istuessani aivan pieneksi hetkeksi korkeaksi kasvaneen heinän keskelle pienen karvakuonon kanssa ja kuunnellessani, kuinka tuuli alkoi taas voimistumaan, illaksi oli luvattu sadetta.

 

 

Kun elokuun neljäntenä aamuna heräsin valonsäteiden murtautuessa makuuhuoneeseen verhojen lävitse päätin, ettei sinä päivänä minun ei tarvitsisi suorittaa, en saisi suorittaa elämääni. Kävelin pienen karvakuonon kanssa rauhallisen aamulenkin ja tein kaikessa rauhassa itselleni aamiaista, istuin olohuoneen sohvalla katselemassa tv-sarjaa, jonka jokaisen jakson olen nähnyt valehtelematta ihan luvattoman monesti ja kuuntelin, kuinka sade rummutti ikkunalautaa. Pieni karvakuono painoi päänsä polvelleni ja minä hengitin syvään, elokuussa minun on keskityttävä enemmän juuri sellaisiin hetkiin, kuunneltava tarkemmin omaa itseäni ja pysähdyttävä nauttimaan pienistä asioista, unohtaa se loputon suorittaminen ja kiire, jotka ovat pitäneet minua otteessaan koko kesän.

 

MAISEMA OLI KUIN KAUNEIMMISTA SATUKIRJOISTA

 

On valtavan ihanaa olla kotona, minä sanoin viime keskiviikkona istuessani myöhään illalla olohuoneen sohvalle ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja kaupungin valoja vastarannalla. Todellakin, hän vastasi ja käveli olohuoneen ikkunan ääreen katsellakseen sitä samaa maisemaa, jota katselimme yhdessä jo edellisen asuntomme parvekkeelta, sitä samaa maisemaa, josta on vuosien saatossa tullut meille valtavan rakas. Olimme aiemmin samana päivänä ajaneet rakkaasta pikkukaupungista kotiin ja vaikka olimme väsyneitä pitkän matkan jälkeen, siinä hetkessä olin äärettömän onnellinen siitä, että olimme kotona ja saimme nukahtaa omaan sänkyymme, herätä seuraavana aamuna kirkkaiden valonsäteiden murtautuessa sisään ikkunaverhojen lävitse.

 

Näinä päivinä, jotka olemme viettäneet kotona, olen kävellyt varhaisina aamuisin rakkaan karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja pysähtynyt hetkittäin katselemaan järvelle, nauttinut kesäaamujen viileydestä ja istunut iltapäivisin töiden jälkeen parvekkeella, avannut parvekelasit ja kuunnellut lintujen laulavan alati lähestyvästä keskikesästä. Sunnuntai-iltana kävelimme kolmistaan pitkin ilta-auringon maalaamia katuja, ilma oli alkanut jo vähän viilentyä helteisen päivän jälkeen ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti rakastan sellaisia lämpimiä iltoja, varovaisia tuulenhenkäyksiä hiuksissani. Palatessamme kotiin omenatarhan kautta pysähdyimme katselemaan edessämme avautuvaa maisemaa, se oli kuin niistä kaikista kauneimmista satukirjoista, muutama viikkoa sitten keltaisena kukkineet voikukat verhosivat omenatarhan kuin valkoiseen huntuun ja ilta-auringon viimeiset säteet maalasivat puiden latvoja kultaisella. Se kaikki olisi voinut olla jostain maalauksesta, minä hymyilin itsekseni.

Tänään minä istuin parvekkeella kuuntelemassa ukkosen jyrinää ja sadetta, armotonta tuulta, joka sai korkeat puut kumartamaan ja parvekelasit humisemaan. Tavallaan olin odottanut sitä koko päivän, ukkosta, joka saisi helteen väistymään hetkeksi ja istuessani siinä naurahdin itsekseni, kuinka minusta ei todennäköisesti koskaan tule ihmistä, joka suuremmin nauttisi helteistä. Huomenna me ajamme pienen karvakuonon kanssa rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta, mutta sitä ennen minä aion nukkua vielä hyvät yöunet olohuoneemme hämärässä, jossa olemme viimeisimmät yöt kaikki yhdessä nukkuneet, olleet kuin yökylässä kodissamme.

SEITSEMÄN VUOTTA SITTEN ELÄMÄ OLI IHMEELLISTÄ

Olen jostain tuntemattomasta syystä unohtunut tänä syksynä huomattavan usein miettimään sitä, millaista elämäni oli seitsemän vuotta sitten. Se seitsemän vuoden takainen syksy oli erityinen, sinä syksynä muutin Helsinkiin ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, mutta ennen kaikkea sinä syksynä alkoi yksi tärkeimmistä aikakausista elämässäni. Muistan edelleen, kuinka yhtenä kauniina elokuisena lauantaina nousin bussin kyytiin rakkaan pikkukaupungin linja-autoasemalla peloissani, mutta samanaikaisesti myös kovin innoissani kaikesta tulevasta. Se viiden tunnin bussimatka tuntui kestävän vähintään pienen ikuisuuden ja kun minä viimein jäin matkalaukkuni kanssa kyydistä Viikin pysäkillä, odottaessani hetken kummisetääni ehdin hädissäni miettiä, että onko minusta oikeasti niin isoon elämänmuutokseen. Tottakai minusta oli ja vain pari päivää myöhemmin matkustin ensimmäisen koulupäiväni jälkeen ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustaan ihmettelemään elämääni, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka kävellessäni Aleksanterinkatua itsekseni mietin, kuinka uskomattomalta se tuntui, että kaikesta huolimatta olin oikeasti muuttanut siihen kaupunkiin ja että minä tulisin viettämään siellä vähintään seuraavat kolme vuotta, että se oli nyt minun kotini.

Asuttuani viikon Helsingissä sukulaisteni luona pääsin lopulta muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, siihen pieneen soluasuntoon Malminkartanossa, se oli minulle juuri sopivan kokoinen ja viihdyin siinä kaikki ne kolme vuotta, jotka asuin Helsingissä. Muistan, kuinka purkaessamme tavaroitani muuttolaatikoista vanhempieni kanssa mietin itsekseni, kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, se, että koko minun pieni omaisuuteni oli yhtäkkiä vanhan huoneeni sijaan siinä pienessä soluhuoneessa. Muistan myös sen ensimmäisen illan siinä pienessä asunnossa, istuin sängyssäni hereillä myöhään yöhön ja ihmettelin elämääni kaupungin, joka oli siinä hetkessä minulle vielä vieras, verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana. Seuraavana aamuna minä istuin pienellä parvekkeellani auringonsäteiden loisteessa ja hymyilin, olin ihan tavattoman onnellinen kaikesta uudesta elämässäni, olin onnellinen siitä pienestä ja silti niin kovin kotoisasta asunnosta, vieraasta kaupungista ympärilläni ja siitä, että olin uskaltanut ottaa askeleen tuntemattomaan. Muistelen sitä syksyä usein ja varsinkin tänä syksynä se on ollut mielessäni usein, se oli erityinen syksy ja sitä seurasi kolme ihan uskomattoman hienoa vuotta. Kolme sellaista vuotta, joita en vaihtaisi mihinkään, kolme vuotta, joiden aikana kasvoin ihmisenä aivan suunnattomasti ja opin itsestäni enemmän kuin olin oppinut koko elämäni aikana, kolme vuotta, joiden aikana sain kokea monta unohtumatonta hetkeä, joita minä unohdun edelleen aina hetkittäin muistelemaan hymyillen.

Siitä syksystä tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja näiden seitsemän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että siitä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, vaikka aina ei välttämättä siltä tunnukaan. Silti minä aina hetkittäin unohdun miettimään sitä seitsemän vuoden takaista syksyä, unohdun miettimään, sillä se oli yksi elämäni onnellisimmista ja ihmeellisimmistä syksyistä, unohdun miettimään, sillä elämäni oli silloin niin erilaista kuin se on koskaan ollut sen jälkeen, sinä syksynä kaikki muuttui ja alkoi matka tähän hetkeen, ilman sitä syksyä elämäni ei olisi koskaan päätynyt tähän pisteeseen, ilman sitä syksyä minusta ei olisi koskaan tullut ihminen, joka olen tänä syksynä.

      Tänä syksynä kaikki on hyvin, ihan niin kuin oli silloin seitsemän vuotta sittenkin.