Tänä kesänä minun on ollut jotenkin aivan uskomattoman vaikea rauhoittua, mietin itsekseni istuessani elokuun ensimmäisenä iltapäivänä parvekkeellamme katselemassa, kuinka sadepisarat valuivat pitkin parvekelaseja, eikä tämä ole mitenkään ihmeellistä, tämähän toistuu vuosittain, minä huokaisin ja kuuntelin, kuinka tuuli voimistui ja sai vastarannan puut kumartamaan. Se alkaa kevään ensimmäisistä kirkkaista auringonsäteistä, lisääntynyt valon määrä saa minut tavallaan kuin heräämään pimeän ja kylmän talven jälkeen ja aivan kuin huomaamattani alan suorittamaan elämääni, kuvittelemaan, että pitäisi jatkuvasti saada jotakin aikaiseksi. Ehkä siksi minun on kesäisin niin uskomattoman vaikea rauhoittua, pysähtyä välillä ihan vain hengittämään ja nauttimaan kauniista kesäpäivistä, tästä niin äärettömän lyhyestä ajasta, jolloin on lämmintä ja luonto on tavallaan kauneimmillaan.
Elokuun kolmantena iltapäivänä auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessämme kolmistaan pitkin tutuimpia kadunkulmia, ohittaessamme vanhan hirsitalon ja jatkaessamme matkaamme omenatarhojen poikki kotiin. Tänä kesänä olemme kulkeneet omenatarhojen poikki lukemattomia kertoja ja minusta tuntuu kuin siitä hetkestä, kun omenapuut kukkivat valtavan kauniisti toukokuun lopussa, olisi kulunut vain silmänräpäys, vaikka siitä on kaksi kokonaista kuukautta. Näiden kahden kuukauden aikana minä olen suorittanut elämääni päivä toisensa jälkeen, nähnyt lukemattomien voikukkien verhoavan omenatarhan keltaiseen ja heinänkin kasvavan polven korkuiseksi, satokauden vähitellen lähestyessä lisännyt vauhtia. Lisännyt vauhtia, vaikka vauhdin lisäämisen sijaan minun täytyisi hidastaa, havahduin ajatukseen istuessani aivan pieneksi hetkeksi korkeaksi kasvaneen heinän keskelle pienen karvakuonon kanssa ja kuunnellessani, kuinka tuuli alkoi taas voimistumaan, illaksi oli luvattu sadetta.
Kun elokuun neljäntenä aamuna heräsin valonsäteiden murtautuessa makuuhuoneeseen verhojen lävitse päätin, ettei sinä päivänä minun ei tarvitsisi suorittaa, en saisi suorittaa elämääni. Kävelin pienen karvakuonon kanssa rauhallisen aamulenkin ja tein kaikessa rauhassa itselleni aamiaista, istuin olohuoneen sohvalla katselemassa tv-sarjaa, jonka jokaisen jakson olen nähnyt valehtelematta ihan luvattoman monesti ja kuuntelin, kuinka sade rummutti ikkunalautaa. Pieni karvakuono painoi päänsä polvelleni ja minä hengitin syvään, elokuussa minun on keskityttävä enemmän juuri sellaisiin hetkiin, kuunneltava tarkemmin omaa itseäni ja pysähdyttävä nauttimaan pienistä asioista, unohtaa se loputon suorittaminen ja kiire, jotka ovat pitäneet minua otteessaan koko kesän.
Lähetä kommentti