Yhtenä iltana kynttilöitä istuessani työpöytäni ääreen kirjoittamaan, tuulessa oli tuoksunut iltapäivän sateen jälkeen häivähdys vähitellen lähestyvästä syksystä ja kuin huomaamattani olin alkanut kaivata viileitä aamuja, lämpimiä neuleita ja kynttilöiden tuomaa lempeää valoa syksyisen aamun hämärässä. Pimeneviä iltoja, ruskaan verhoutunutta luontoa ja ensimmäisiä pakkasöitä, olin kuin huomaamattani alkanut kaivata syksyä ja istuessani sinä iltana työpöytäni ääressä kynttilöiden valaistessa hämärää huonetta katselin ikkunalasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa, sataman kirkkaita valoja järven toisella puolella. Tuntui hyvältä ihan vain olla, kirjoittaa keskeneräisiä lauseita ja jäädä hetkittäin kuuntelemaan kovin rakasta musiikkia vuosien takaa.
Sen työpöytäni ääressä viettämäni illan jälkeen syksy on tavallaan kuin asunut minussa, palannut luokseni kuin vanha ystävä ja koko kesän kiivaasti lyönyt sydämeni on alkanut vähitellen rauhoittua. On tuntunut kuin olisin viimein osannut antaa itselleni luvan hetkittäin pysähtyä ja vaikka tuulessa ei eilen tuoksunut häivähdystäkään syksystä kävellessäni tuttuja kadunkulmia loputtomalta tuntuneen kuuman päivän kääntyessä hiljalleen iltaan, minusta tuntui edelleen samalta kuin minusta on vuosien ajan tuntunut viimeisinä kesäpäivinä. Myöhään illalla seisoin parvekkeella katselemassa jälleen edessäni avautuvaa maisemaa, sataman valoja järven toisella puolella ja vihreästä punaiseen vaihtuvia liikennevaloja, hengitin keuhkojeni täydeltä viilenevää ilmaa ja hymyilin sitten vierelläni seisovalle pienelle karvakuonolle, syksyn vähitellen lähestyessä se on nukkunut öitänsä parvekkeella.
Lähetä kommentti