Kun seitsemän vuotta sitten muutin Jyväskylään, en tuntenut tätä kaupunkia tai sen lukemattomia kadunkulmia juuri lainkaan. Tunsin reitin sen kaikista rakkaimman luota kävelykadulle ja keskustasta pieneen kotiini, tiesin Kuokkalan sillan, Veturitallit ja Tanssisali Lutakon, mutta suurin osa tästä kaupungista oli minulle vielä täysin tuntematonta ja se sai silloin seitsemän vuotta sitten minussa aikaan aivan uskomattoman vapauden tunteen. Muistan, kuinka minä silloin seitsemän vuotta sitten istuin yhtenä huhtikuisena päivänä vain muutamaa viikkoa aiemmin valmistuneessa
asunnossani, auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja
päätin, että juuri se päivä olisi täydellinen ensimmäiselle
seikkailulleni tässä kaupungissa. Yhä edelleen, tänäkin päivänä muistan
tarkkaan, kuinka katsoin itselleni reitin valmiiksi ja vielä matkalla huomasin miettiväni itsekseni, kuinka minä en tiennyt tarkalleen, mitä minua määränpäässäni odottaisi tai että löytäisinkö minä lopulta edes perille asti.
On myönnettävä, että tavaallaan tämä kaupunki alkoi avautumaan minulle paremmin vasta sen jälkeen, kun sain ajokortin ja pääsin ihmettelemään tätä kaupunkia auton kanssa. Sen jälkeen minä olen alkanut hahmottamaan eri kaupunginosia, välimatkoja ja sitä, kuinka valtavasti minulla on edelleen uutta nähtävää tässä kaupungissa. Eilen en tahtonut kuitenkaan nähdä mitään uutta vaan ajoimme katsomaan sitä samaa paikkaa, jota seikkailin katsomaan ensimmäistä kertaa silloin huhtikuussa seitsemän vuotta sitten ja saapuessamme perille kuulin sen saman voimakkaan kohinan, jonka kuulin myös seitsemän vuotta sitten. Edessämme avautuva maisema oli vielä kauniimpi kuin se oli seitsemän vuotta sitten, korkeat lehtipuut varjostivat valtoimenaan virtaavaa koskea ja veden kohinan peittäessä alleen liikenteen äänet tuntui hetken kuin olisimme olleet jossain aivan muualla, kuin olisimme olleet jossain kaukana kaupungin hälinästä, kaukana suurista automarketeista ja iltapäiväruuhkista.
Kuin olisimme jossain toisessa maailmassa, mietin istuessani viileällä
kivellä pienen karvakuonon kanssa veden virratessa ohitsemme peittäen alleen kaupungin äänet, linnut lauloivat jossain syvemmällä
metsässä, korkeat puut humisivat vähitellen voimistuvassa tuulessa ja vesipisaroiden
kimmeltäessä puiden lävitse murtautuneiden auringonsäteiden loisteessa
en osannut kuin hymyillä itsekseni, olla vain ja nauttia
siitä, että tässä kaupungissa on jotain niin äärettömän kaunista. Korkeakoski on ehdottomasti yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista ja sen seitsemän vuoden takaisen päivän jälkeen minä olen palannut kuuntelemaan kosken rauhoittavaa kohinaa ja nauttimaan paikan uskomattomasta taianomaisuudesta useasti, mutta eilen pääsimme ihmettelemään sitä kaikkea ensimmäistä kertaa pienen karvakuonomme kanssa. Erityinen iltapäivä, hymyilin itsekseni ajaessamme kotiin ja katsellessani iltapäivän ensimmäisten sadepisaroiden valuvan pitkin tuulilasia, erityinen iltapäivä.
Lähetä kommentti