Vuosia sitten minulla oli tapana käydä aina hetkittäin kävelemässä Tourujoella, se oli minulle vuosien ajan yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa ja palasin sinne kerta toisensa jälkeen ihan itsekseni hengittämään syvään, kuuntelemaan tuulen huminaa puiden latvoissa ja katselemaan, kuinka vuodenajat seurasivat toisiaan. Kesän viimeiset päivät vaihtuivat kuin huomaamattani syksyn uskomattoman kauniiseen ruskaan ja kylmä talvi taittui vähitellen kevääseen, mutta Tourujoki oli jokaisena vuodenaikana ihmeellisen kaunis. Se oli ihmeellisen kaunis maiseman verhoutuessa usvaan aikaisina aamuina, syyssateiden piiskatessa kasvojani kävellessäni joen vartta iltapäivisin ja ensilumen sataessa lokakuun viimeisinä päivinä verhoten maiseman valkoiseen huntuun, se oli ihmeellisen kaunis vuoden jokaisena päivänä ja olin onnellinen, kun sain palata sinne aina yhä uudelleen.
Kun kolme vuotta sitten muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, en enää palannut joelle hengittämään tai kuuntelemaan tuulen huminaa puiden latvoissa, en palannut moneen vuoteen ja joki tavallaan kuin unohtui ja lakkasi olemasta minulle yksi niistä tärkeimmistä paikoista tässä kaupungissa. Ehkä se oli minulle edelleen yksi rakkaimmista paikoista, mutta se aivan kuin huomaamattani unohtui ja muistui mieleeni lopulta vasta kolme vuotta myöhemmin, kun yhtenä kauniina elokuisena aamuna katselin vuosien takaisia valokuvia lumihuntuun verhoutuneesta maisemasta. Muistin sen hetken kuin se olisi ollut eilen, muistin, kuinka kävin kesken työpäivän hakemassa kameran voidakseni ikuistaa ensilumen loputtoman kauneuden ja kuinka uskomattoman onnellinen olin kävellessäni joen vartta kamerani kanssa. Siitäkin hetkestä on tullut kuluneeksi kohta neljä vuotta, mietin itsekseni kaatessani itselleni lisää teetä ja päätin samalla, että myöhemmin sinä päivänä palaisin Tourujoelle.
Tuntui ihmeelliseltä palata kaikkien näiden vuosien jälkeen Tourujoelle ja laskeutuessamme sinä elokuisena lauantaina Kankaankadulta jyrkkiä portaita pitkin luontopolulle en voinut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka viimeksi laskeutuessamme niitä samoja portaita en olisi osannut tavallaan kuvitellakaan, että seuraavan kerran laskeutuessamme niitä portaita, tekisimme sen pienen karvakuonomme kanssa. Kuljimme kaikessa rauhassa pitkin luontopolkua, hetkittäin ihmettelimme kaatuneita puita ja vuosien saatossa muuttunutta maisemaa, joka oli kuitenkin lopulta se sama, jota palasin vuosia sitten kerta toisensa jälkeen ihmettelemään. Ympärillämme metsä humisi varovaisessa tuulessa, syksy oli alkanut jo ihan vähitellen lähestyä ja keltaisten lehtien tanssiessa hetkittäin tuulessa hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että olimme palanneet sinne kaikkien näiden vuosien jälkeen. Enää en aio unohtaa, minä mietin itsekseni pysähtyessämme katselemaan rakasta maisemaa ja hengitin syvään, lupaan palata vielä ennen kuin ensilumi sataa maahan verhoten maiseman puhtaan valkoiseen.
Lähetä kommentti