Lauantaina heräsin ennen auringonnousua, ikkunalasin takana kaupunki ei ollut vielä herännyt uuteen aamuun ja katsellessani aamun hämärässä uinuvaa maisemaa kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni päätin tehdä jotain, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Pukeuduin lämpimään neuleeseen, otin valkoisen kirjahyllyn päällä monta viikkoa pölyä keränneen kameran mukaani ja suljin oven perässäni. Kello oli vasta joitakin minuutteja vaille seitsemän, kun kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaisia katuja ja mietin itsekseni, kuinka minä en ollut aikoihin kulkenut kameran kanssa itsekseni missään, en ollut kulkenut ilman tarkempaa määränpäätä tai suunnitelmaa.
Vuosia sitten minä kuljin kameran kanssa niin valtavasti, että hetkittäin se tuntui olevan kuin osa minua, se oli kaikkialla mukanani ja rakastin ikuistaa pieniä hetkiä, vaihtuvia vuodenaikoja ja tunnetiloja. Minä rakastin ja rakastan yhä edelleen, mutta olin kai tavallaan kuin unohtanut sen, mietin pysähtyessäni lakastuneiden kukkien reunustamalle polulle pienen karvakuonon kanssa ja katsellessani linssin lävitse, kuinka aamukasteen pisarat kimmelsivät kesän aikana pitkiksi kasvaneiden heinien varsilla. Tuntui hyvältä olla siinä, hengittää raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä ja kuunnella, kuinka hiljaisuus kuiskaili puiden latvoissa, ikuistaa se hiljaisen aamun hetki kaikessa rauhassa ja jatkaa sitten matkaa vanhan hirsitalon ohitse, ihmetellä kaiken loputonta kauneutta.
Vuosia sitten tällaiset hetket tekivät minut kovin onnelliseksi ja niin tekevät edelleen, hymyilin.
Palattuani kotiin minä keitin teetä, istuin keittiön pöydän ääressä katselemassa kaupungin heräilevän vähitellen uuteen aamuun ja annoin viileän ilman tulvia sisään keittiön avoimesta ikkunasta, pieni karvakuono kaivautui sohvan nurkkaan nukkumaan ja minä hymyilin itsekseni, kuinka siitä päivästä tulisi uskomattoman kaunis.
Lähetä kommentti