Yhtenä syyskuisena iltapäivänä istuin elokuvateatterin hämärässä, salissa tuoksui popcorn ja viimeiset katsojat valuivat vähitellen saliin, etsivät paikkojaan tarkastellen elokuvalippujaan ja lattiaan merkittyjä rivinumeroita. Minulla on tapana istua lähes poikkeuksetta viimeisessä rivissä, aivan reunimmaisella paikalla. Niin minä istuin sinäkin iltapäivänä ja mainosten pyöriessä valkokankaalla ennen elokuvan alkua mietin hetken itsekseni, kuinka siinä on jotain ihan valtavan rauhoittavaa, elokuvateatterin salin turvallisessa hämärässä ja viimeisessä rivissä. Nojasin salin viileään seinään, mainokset vaihtuivat elokuvan ensimmäiseen kohtaukseen ja hetkessä minä olin kuin toisessa maailmassa, elokuvan tarina vei mukanaan ja seuraavaan kahteen tuntiin ei ollut olemassa muuta.
Facebook oli aiemmin samana päivänä muistuttanut minua siitä, kuinka minä olin tasan kymmenen vuotta sitten käynyt ensimmäistä kertaa yksin elokuvateatterissa. Muistan, kuinka kävelin sinä kymmenen vuoden takaisena syyskuisena päivänä rautatieasemalta elokuvateatterille ja kuinka hetkeä myöhemmin istuin hämärässä salissa, jossa istui lisäkseni vain muutama ihminen, aamupäivän harmoniassa koko elokuvateatteri tuntui hiljaiselta. Se oli aivan erityinen aamupäivä, valkokankaalla pyöri Tumman veden päällä ja minusta tuntui vähän samalta kuin tuntui myös kymmenen vuotta myöhemmin istuessani elokuvateatterin hämärässä salissa, tuntui kuin katoaisi elokuvan maailmaan. Sinä syyskuisena iltapäivänä, kymmenen vuotta myöhemmin, valkokankaalla pyöri Lapua 1976, joka kuin huomaamattani sai kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäilleni ja kun lopputekstien jälkeen kuljin pitkin kävelykatua tarina pyöri edelleen mielessäni, se oli ehdottomasti suosittelemisen arvoinen elokuva.
Vuosia sitten, asuessani vielä Helsingissä pienessä soluasunnossani, minä tein paljon asioita yksin. Kävin yksin rakastamassa livemusiikkia värivalojen loisteessa, kuljin kameran kanssa pitkin tuntemattomia kadunkulmia ja vierailin yksin museoissa ihmettelemässä mennyttä aikaa. En siksi, että olisin ollut yksinäinen vaan siksi, että minusta tuntui hyvältä tehdä niin, minä mietin seuraavana aamuna kävellessäni auringonnousun aikaan pienen karvakuonon kanssa omenatarhan ohitse ja jäädessäni hetkeksi hengittämään syyskuisen aamun raikkautta, oli niin kovin varhainen aamu, että kaupunki ympärilläni alkoi vasta hiljalleen heräillä uuteen syyskuiseen aamuun.
Viljelypalstoilla kesä oli alkanut tulla päätökseensä ja viimeiset auringonkukat heräsivät viileään syyskuiseen aamuun, ei menisi kauaa ennen kuin nekin olisivat vain muisto kesän viimeisistä päivistä. Tänä syksynä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen, mietin katsellessani auringonkukkien huojuvan tuulessa ja pienen karvakuonon käyvän makaamaan pitkäksi kasvaneen ruohon keskelle, minä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen ja nauttia jokaisesta hetkestä, käydä yksin rakastamassa livemusiikkia ja kulkea kameran kanssa päämäärättömästi.
Lähetä kommentti