SEITSEMÄN VUOTTA SITTEN ELÄMÄ OLI IHMEELLISTÄ

Olen jostain tuntemattomasta syystä unohtunut tänä syksynä huomattavan usein miettimään sitä, millaista elämäni oli seitsemän vuotta sitten. Se seitsemän vuoden takainen syksy oli erityinen, sinä syksynä muutin Helsinkiin ja aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, mutta ennen kaikkea sinä syksynä alkoi yksi tärkeimmistä aikakausista elämässäni. Muistan edelleen, kuinka yhtenä kauniina elokuisena lauantaina nousin bussin kyytiin rakkaan pikkukaupungin linja-autoasemalla peloissani, mutta samanaikaisesti myös kovin innoissani kaikesta tulevasta. Se viiden tunnin bussimatka tuntui kestävän vähintään pienen ikuisuuden ja kun minä viimein jäin matkalaukkuni kanssa kyydistä Viikin pysäkillä, odottaessani hetken kummisetääni ehdin hädissäni miettiä, että onko minusta oikeasti niin isoon elämänmuutokseen. Tottakai minusta oli ja vain pari päivää myöhemmin matkustin ensimmäisen koulupäiväni jälkeen ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustaan ihmettelemään elämääni, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka kävellessäni Aleksanterinkatua itsekseni mietin, kuinka uskomattomalta se tuntui, että kaikesta huolimatta olin oikeasti muuttanut siihen kaupunkiin ja että minä tulisin viettämään siellä vähintään seuraavat kolme vuotta, että se oli nyt minun kotini.

Asuttuani viikon Helsingissä sukulaisteni luona pääsin lopulta muuttamaan omaan vuokra-asuntooni, siihen pieneen soluasuntoon Malminkartanossa, se oli minulle juuri sopivan kokoinen ja viihdyin siinä kaikki ne kolme vuotta, jotka asuin Helsingissä. Muistan, kuinka purkaessamme tavaroitani muuttolaatikoista vanhempieni kanssa mietin itsekseni, kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, se, että koko minun pieni omaisuuteni oli yhtäkkiä vanhan huoneeni sijaan siinä pienessä soluhuoneessa. Muistan myös sen ensimmäisen illan siinä pienessä asunnossa, istuin sängyssäni hereillä myöhään yöhön ja ihmettelin elämääni kaupungin, joka oli siinä hetkessä minulle vielä vieras, verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana. Seuraavana aamuna minä istuin pienellä parvekkeellani auringonsäteiden loisteessa ja hymyilin, olin ihan tavattoman onnellinen kaikesta uudesta elämässäni, olin onnellinen siitä pienestä ja silti niin kovin kotoisasta asunnosta, vieraasta kaupungista ympärilläni ja siitä, että olin uskaltanut ottaa askeleen tuntemattomaan. Muistelen sitä syksyä usein ja varsinkin tänä syksynä se on ollut mielessäni usein, se oli erityinen syksy ja sitä seurasi kolme ihan uskomattoman hienoa vuotta. Kolme sellaista vuotta, joita en vaihtaisi mihinkään, kolme vuotta, joiden aikana kasvoin ihmisenä aivan suunnattomasti ja opin itsestäni enemmän kuin olin oppinut koko elämäni aikana, kolme vuotta, joiden aikana sain kokea monta unohtumatonta hetkeä, joita minä unohdun edelleen aina hetkittäin muistelemaan hymyillen.

Siitä syksystä tähän päivään on kuljettu pitkä matka ja näiden seitsemän vuoden aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon, että siitä kaikesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, vaikka aina ei välttämättä siltä tunnukaan. Silti minä aina hetkittäin unohdun miettimään sitä seitsemän vuoden takaista syksyä, unohdun miettimään, sillä se oli yksi elämäni onnellisimmista ja ihmeellisimmistä syksyistä, unohdun miettimään, sillä elämäni oli silloin niin erilaista kuin se on koskaan ollut sen jälkeen, sinä syksynä kaikki muuttui ja alkoi matka tähän hetkeen, ilman sitä syksyä elämäni ei olisi koskaan päätynyt tähän pisteeseen, ilman sitä syksyä minusta ei olisi koskaan tullut ihminen, joka olen tänä syksynä.

      Tänä syksynä kaikki on hyvin, ihan niin kuin oli silloin seitsemän vuotta sittenkin.