SINÄ ILTANA EN OLISI TAHTONUT OLLA MISSÄÄN MUUALLA

Kun syyskuun alussa kävelin Lutakkoon, minun oli pysähdyttävä hetkeksi miettimään, milloin olin viimeksi päässyt todistamaan Von Hertzen Brothersia värivalojen loisteessa, milloin minä olin viimeksi päässyt hukkumaan musiikkiin ja huutamaan ääneni käheäksi juuri sen kyseisen yhtyeen keikalla. En kuitenkaan siinä hetkessä muistanut ja se tuntui kummalliselta, sillä Von Hertzen Brothers on yksi elämäni rakkaimmista yhtyeistä ja yhtyeen keikat ovat vuosien ajan olleet minulle äärettömän tärkeitä. Odottaessani keikan alkamista vaihdoin kuulumisia muiden vuosien ajan yhtyeen keikkoja kiertäneiden kanssa ja siinä hetkessä musiikin peittäessä ääneni alleen muistin, että viime vuoden lokakuussa matkustin Helsinkiin päästäkseni todistamaan yhtyeen Love Remains the Same -albumin juhlakeikkaa Korjaamolle ja että se oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista. Siitä keikasta tuntui sinä iltana olevan pieni ikuisuus, vaikka todellisuudesta siitä ei ollut kulunut vielä vuottakaan ja kun yhtye viimein nousi värivalojen loisteeseen sinä syyskuisena perjantaina tuntui kuin olisin hajonnut tuhansiin pieniin palasiin, kun ensimmäinen biisi The Arsonist ja sanat what's true? / i wonder if we'll be the same again / you made me live in this lie for you / and it has burned us through and through kaikuivat yleisömeren ylitse ja tuntuivat niin suurilta, etteivät sanat riittäisi nyt kuvailemaan sitä.

Tuntui kuin siitä olisi ollut sellainen pieni ikuisuus, kun olin viimeksi hukkunut musiikkiin yhtyeen keikalla ja toisen biisin alkaessa sanoilla you got lost somehow / but i'm here for you now / my child, your wings are all broken / but you're breathing kyyneleet tarttuivat varovaisesti silmäkulmiini, minä olin kuullut ne sanat värivaloissa viimeksi viime lokakuussa Korjaamolla ja tuntui ihan kuin olisin unohtanut, kuinka syvällä rintalastani alla ne tuntuvat kerta toisensa jälkeen. Ne kuuluvat aivan ehdottomasti elämäni tärkeimpiin sanoihin, minä mietin itsekseni nostaessani käteni ilmaan ja huutaessani ääntäni käheäksi, ne kuuluvat elämäni tärkeimpiin sanoihin ja sinä kylmänä syyskuisena iltana ne sanat olivat juuri ne, joita tarvitsin ja joita olin tarvinnut huomaamattani jo luvattoman kauan. Eivätkä ne tärkeät sanat ja biisit siihen päättyneet, keikan aikana nimittäin kuultiin esimerkiksi Trouble, Frozen Butterflies ja Kiss a Wish, joista viimeinen on kulkenut mukanani vuosien ajan ja saanut kylmät väreet juoksemaan kalpealla ihollani aivan kuten se sai myös sinä syyskuisena iltanakin. Olen kuullut sen värivaloissa valehtelematta luvattoman useasti, mutta silti minusta tuntuu, että minä löydän siitä aina uusia kulmia, se ei kuulosta koskaan samalta kuin ennen, se on tavallaan aina uusi ja ihmeellinen, mutta silti aina poikkeuksetta uskomattoman hieno, sellainen, joka saa sydämeni muuttamaan rytmiään.

Tavallaan minä voisin sanoa sen yhtyeen koko tuotannosta, sen, että se on aina täynnä jotain uutta ja kovin ihmeellistä, vaikka olen kuullut jokaisen biisin niin monesti, etten uskalla edes ajatella. Sinä syyskuisena iltana olisin voinut sanoa sen jokaisen biisin aikana, kun biisi toisensa jälkeen tuntui yhä enemmän siltä, etten koskaan voisi saada tarpeekseni yhtyeen keikoista ja siitä, kuinka musiikki saa kylmät väreet juoksemaan ihollani. Yhtyeen soittaessa toinen toistaan hienompia biisejä minusta tuntui kuin olisin voinut olla siinä yleisömeren keskellä koko yön, antaa musiikin kuljettaa mukanaan niissä valtameren kokoisissa tunteissa ja sulkea hetkittäin silmäni, kun musiikki tuntuu selkärangassani asti. Keikan puolivälin jälkeen kuultiin sellaisia uskomattoman rakkaita biisejä kuten Beside You, Down by the Sea ja War Is Over, joista viimeisenä mainittu on ehdottomasi yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä riippumatta siitä, että soiko se kuulokkeissani työmatkalla aikaisin aamulla vai täyttääkö se sieluni värivalojen loisteessa. Se on aina yhtä järjettömän hieno ja sinä iltana sen vyöryessä ylitseni hyökyaallon kaltaisesti tuntui kuin se olisi rikkonut minut pieniin palasiin ja ottanut samalla turvalliseen syliinsä, se tuntui ristiriitaiselta ja turvalliselta, se oli vähintään valtameren kokoinen.

Sinä iltana minä en olisi tahtonut olla missään muualla enemmän kuin juuri siinä yleisömeren keskellä ja luulen, että se riittää kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka äärettömästi rakastin sitä sen syyskuisen illan keikkaa aina ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen asti ja kuinka suunnattomasti se minulle merkitsi. Ennen encorea kuultiin vielä yksi elämäni tärkeimmistä biiseistä, Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa värivalojen loisteessa en voinut olla miettimättä sitä neljän vuoden takaista hetkeä, kun kuuntelin sen ensimmäistä kertaa. Silloin neljä vuotta sitten minä istuin M-junassa matkalla kotiin maaliskuisena päivänä ja viimeistään kertosäkeessä silmäni täyttyivät kyynelistä, siitä hetkestä lähtien se on ollut yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut aina liikuttumaan, se on niin kovin tärkeä ja rakas. Se syyskuinen ilta ei ollut mitenkään poikkeus, kyyneleet täyttivät silmäkulmani aina siihen encoren viimeiseen biisiin asti ja istuessani keikan jälkeen vielä hetkeksi alas ennen kuin matkustin taksilla kotiin hymyilin tyhmästi itsekseni, kuinka se ilta jätti minuun jälkensä, sen hymyn.