Vuosia sitten minulla oli tapana pyöräillä metsäpolkua pitkin aina kerta toisensa jälkeen samoille rantakallioille rauhoittumaan, nauttimaan hiljaisuudesta ja tuntemaan, kuinka lempeä tuuli tarttuu hiuksiini auringonsäteiden häikäistessä silmiäni. Muistan, kuinka kahdeksan vuotta sitten asuin vielä tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja ajoin monena kauniina kesäpäivänä vanhalla vaaleanpunaisella polkupyörälläni metsäpolkua pitkin lämpimälle rantakalliolle kirjoittamaan mustaan muistikirjaani lauseita lähtemisen vaikeudesta ja rakkaudesta, siitä, joka tuntui silloin kahdeksan vuotta sitten kipuna syvällä rintalastani alla. Minä olin saanut heinäkuun ensimmäisinä päivinä tietää päässeeni opiskelemaan Metropoliaan ja muuttavani elokuussa Helsinkiin, sen piti olla viimeinen kesä siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja istuessani niinä lämpiminä kesäpäivinä itsekseni niillä rantakallioilla tuntui tavallaan kuin jotain suurta elämässäni olisi päättymässä, mutta vielä jotain suurempaa alkamassa. Ihan viimeisinä päivinä ennen kuin muutin pois siitä pikkukaupungista minä palasin vielä kerran niille rantakallioille ja muistan edelleen, kuinka katsellessani ilta-auringon maalaamaa maisemaa mietin, kuinka tulisin kaipaamaan sitä maisemaa, tulisin kaipaamaan, vaikka odotin aivan tavattomasti uutta elämääni kaukana siitä kaupungista.
Se ei kuitenkaan ollut viimeinen kesä tässä rakkaassa pikkukaupungissa ja pari vuotta myöhemmin istuin niillä samoilla rantakallioilla hetkittäin ystävieni kanssa katselemassa auringonlaskuja. Olin tavallaan löytänyt itseni Helsingissä uudelleen ja rakastin suunnattomasti elämääni siellä, mutta siitä huolimatta minä vietin sen kesän rakkaassa pikkukaupungissa ja se oli käsittämättömän kaunis kesä, juuri sellainen, mitä minä en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Se oli tavallaan viimeinen huoleton kesä, viimeinen sellainen kesä, kun tuntui hyvältä istua vanhan kirjaston katolla juomassa viiniä ja hypätä aamuyöllä satamassa viileään järviveteen. Se oli viimeinen huoleton kesä ja istuessani seuraavana kesänä niillä samoilla rantakallioilla minä olin muuttanut takaisin siihen pikkukaupunkiin, minulla oli ihanan valoisa asunto keskustan kauneimmalla kadulla ja tein opintojeni viimeistä harjoittelua tilitoimistossa. Sinä kesänä minä en juonut viiniä vanhan kirjaston katolla tai hypännyt aamuyöllä viileään järviveteen, mutta palasin hetkittäin niille rantakallioille kuuntelemaan metsän huminaa ja katselemaan järvimaiseman uinuvan ilta-auringon lempeissä säteissä, sinä kesänä se tuntui jotenkin ihan erityisen tärkeältä.
Se oli viimeinen kesä ennen kuin tapasin sen kaikista rakkaimman ihmisen, joka on katsellut maailmaa kanssani neljän ja puolen vuoden ajan, mutta istuessani viisi vuotta sitten lempeiden auringonsäteiden loisteessa niillä rantakalliolla en olisi osannut kuvitellakaan, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin rakastuisin niin, että se tuntuisi tuhansina kylminä väreinä kalpealla ihollani. Viimeisimmän viiden vuoden aikana minä olen palannut sinne vain hetkittäin, mutta yhtenä toukokuisena päivänä kävelimme sinne yhdessä sen ihmisen kanssa kaunista metsäpolkua pitkin, kävelimme ohi rantaan unohtuneiden soutuveneiden ja metsäpolkua reunustavien kuusien päätyen lopulta katselemaan äärettömän kaunista järvimaisemaa korkealta kalliolta. Kaikki oli edelleen kuten on ollut kaikkien näiden vuosien ajan ja se tuntui tavallaan uskomattoman rauhoittavalta, se, että huolimatta siitä, kuinka elämäni on muuttunut vuosien aikana, siellä kaikki tuntuu aina olevan ihan ennallaan. Istuessani pehmeällä sammalleella unohduin miettimään itsekseni, kuinka käsittämättömän suuri merkitys sillä paikalla on ollut minulle kaikkien näiden vuosien ajan ja kuinka se paikka saa minut aina muistamaan sen ihmisen, joka olin vuosia sitten, sen pienen herkän vaaleahiuksisen tytön, joka oli innoissaan uudesta elämästään ja samalla myös salaa vähän pelkäsi kaikkea sitä, mitä se uusi elämä saattaisi tuoda tullessaan tulevien vuosien aikana.
Enää minä en pelkää, mietin katsellessani järvelle ja naurahdin itsekseni, kuinka silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että istuisin edelleen niillä rantakallioilla katselemassa sitä samaa maisemaa tai että haaveilisin saavani viettää kokonaisen kesän siinä pikkukaupungissa. Silloin kahdeksan vuotta sitten en olisi osannut kuvitella, että minusta tulisi tämä ihminen, joka kaipaa pikkukaupungin rauhallisuuteen ja niille samoille rantakallioille, en olisi osannut kuvitella, mutta toisaalta se tässä elämässä onkin niin ihmeellistä. Se, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu tai mitä tämä elämä tuo tullessaan, mutta silti jotkin asiat pysyvät aina ennallaan, kuten ne rakkaat rantakalliot pikkukaupungissa tai se, että aurinko laskee sielläkin aina länteen.
Lähetä kommentti