Minä kirjoitin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka yksi Jyväskylän kauneimmista paikoista on aivan ehdottomasti Korkeakoski. Kirjoitin siitä, kuinka löytäessäni sinne ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten jäin kuuntelemaan veden kohinaa kuin en olisi koskaan veden kohinaa kuullutkaan, kirjoitin, kuinka sinä keväisenä päivänä koski virtasi valtoimenaan ja se näkymä oli juuri
niin taianomainen kuin olin kuvitellutkin, juuri sellainen, jonka minä
tiesin tahtovani nähdä vielä jonain päivänä uudelleen. Siihen, että löysin itseni sinne uudelleen, meni kuitenkin kaksi kokonaista vuotta ja löytäessäni itseni sinne silloin kaks vuotta sitten kaikki näytti vielä kauniimmalta, koskea varjoastavat puut olivat pukeutuneet syvän vihreään ja saivat sen
edessäni kovin rauhallisesti virtaavan kosken näyttävän niin
taianomaiselta, että olin sanaton. Sinä kauniina kesäkuisena päivänä tiesin tahtovani palata sinne takaisin vielä sinä samana kesänä, tiesin tahtovani palata kuuntelemaan kosken rauhallista kohinaa ja metsän huminaa, tiesin tahtovani palata hengittämään sitä uskomatonta taianomaisuutta heuhkojeni täydeltä.
Siihen, että palasin takaisin siihen taianomaisen kauniiseen paikkaan, meni kuitenkin jälleen kaksi kokonaista vuotta ja kesäkuun puolivälissä kävelimme sen kaikista rakkaimman kanssa yhtenä lämpimänä lauantaina pitkin Jyväskylän katuja suuntanamme Korkeakoski, se yksi tämän kaupungin kauneimmista paikoista. Päästessämme perille minä en voinut kuin huokaista itsekseni, kuinka kaikki näytti vielä kauniimmalta kuin silloin kaksi vuotta sitten, korkeat lehtipuut varjostivat valtoimenaan virtaavaa koskea ja veden kohinan peittäessä alleen liikenteen äänet tuntui hetken kuin olisimme olleet jossain aivan muualla, kuin olisimme olleet jossain kovin kaukana tästä kaupungista. Kuin ihan jossain toisessa maailmassa, mietin istuessani viileällä kivellä veden virratessa ohitseni, linnut lauloivat jossain syvemmällä metsässä, korkeat puut humisivat tuulessa ja minä kastoin käteni viileään veteen, sinä lämpimänä kesäpäivänä viileä vesi tuntui jotenkin aivan erityisen hyvältä ihollani, se oli ihmeellistä ja vesipisaroiden kimmeltäessä puiden lävitse murtautuneiden auringonsäteiden loisteessa minä en osannut kuin hymyillä itsekseni, ihan olla vain ja nauttia siitä, että tässä kaupungissa on jotain niin äärettömän kaunista.
Sinä kauniina kesäpäivänä kenkäni kastuivat noustessani korkeammalle kivelle kuuntelemaan kosken kohinaa veden virratessa uskomattomalla voimalla vierestäni ja viileän tuulen koskettaessa käsivarsiani, luulen, että se oli yksi tämän kesän hienoimmista hetkistä, jollain tavalla voimakkaimmista. Siinä hetkessä luonnon voima oli jotenkin niin uskomatonta, että se tuntui jokaisessa hengenvedossani ja astuessani hetkeä myöhemmin keskelle virtaavaa vettä päätin, että tahdon vielä tänä vuonna palata sinne, nähdä kaiken sen taianomaisuuden syksyllä, kun ruska maalaa maiseman äärettömän kauniiksi lämpimin sävyin. Tänä vuonna minä en unohda palata, mietin katsellessani virtaavaa vettä vähän kauempaa varjossa korkeiden puiden alla, en unohda ja suosittelen myös sinua seikkailemaan Korkeakoskelle näkemään kaiken sen taianomaisuuden, sitä on yksinkertaisesti niin kovin vaikea kuvailla sanoin tai edes valokuvin, se on nähtävä ja koettava itse, tunnettava jokaisessa hengenvedossa.
Lähetä kommentti