28 TUNTIA JA 30 000 ASKELTA RAKKAASSA HELSINGISSÄ

 

Kesäkuun puolivälin jälkeen, samana kovin aurinkoisena lauantaina, kun Antti Tuiskun piti nousta värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, matkustin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Helsinkiin. Katselin aamun kirkkaissa auringonsäteissä uinuvia maisemia bussin ikkunalasin takana miettiessäni, kuinka se tuntui melkein yhtä epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut edellisellä viikolla, se, että ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen istuin viimein siinä matkalla kohti kaupunkia, jossa olin vuosia sitten asunut kolme vuotta ja jossa olin tuntenut olevani kotona enemmän kuin minä olin tuntenut koskaan missään muualla. Kuulokkeissa soi rakasta musiikkia, johon hetkittäin nukahdin huonosti nukutun yön jälkeen ja en vain osannut olla hymyilemättä vähän itsekseni saapuessamme lopulta Helsinkiin. Katselin bussin ikkunasta ohikiitäviä rakkaita maisemia, niitä, jotka olivat vuosia sitten tarkoittaneet minulle kotia, katselin Sturenkatua, jota minulla oli ollut tapana kävellä aina keväisin ja Mannerheimintietä, jota minä pitkin olin kävellyt keskellä yötä keikkojen jälkeen, huokaisin syvään.

 

Voi kuinka olen kaivannut sinua Helsinki, huokaisin kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista lasipalatsin eteen bussipysäkille ja matkustaessani Seurasaareen ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, tuntui kummalliselta katsella maisemia bussin ikkunalasin takana ja miettiä, että vuosia sitten olisin muistanut senkin reitin tarkasti vaikka unissani. Enää minä en tietenkään muistanut jokaista risteystä, mutta kaikki tutut kadunkulmat tekivät minut silti äärettömän onnelliseksi ja kävellessäni parinkymmenen minuutin matkan jälkeen valkoista siltaa pitkin Seurasaareen tunsin, kuinka kaikki stressi katosi rintalastani alta. Niin tapahtui myös vuosia sitten, siksi siitä paikasta tuli minulle vuosien saatossa niin uskomattoman rakas ja siksi minä palasin sinne kerta toisensa jälkeen välillä ihan vain hengittämään, kuuntelemaan lempeän tuulen kertomia tarinoita vuosikymmenten takaa. Ehkä nimenomaan siksi palasin sinne myös sinä lauantaina heti saavuttuani kaupunkiin, mietin ostaessani lipun Seurasaaren ulkomuseoon ja jatkaessani matkaani hiekkateitä kohti vuosisatojen ajan elämää nähneitä taloja.

 

Vuosia sitten minulla oli tapana käydä Seurasaaressa vuodenajasta riippumatta, mutta enemmän kuin koskaan rakastin sitä kuitenkin syksyisin ja talvisin, silloin, kun siellä oli hiljaista ja vanhat talot nukkuivat talviuntaan, silloin istuin vanhojen talojen portailla kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita muistikirjaani ja kuuntelin varovaista tuulta, sen kertomia tarinoita jostain vuosikymmenten takaa. Sinä lauantaina kuitenkin vierailin ensimmäistä kertaa vuosiin Seurasaaren ulkomuseossa, kuljin vanhoissa kauniissa taloissa ja kuuntelin lattialautojen narisevan jalkojeni alla kertoen tarinoitaan niin kaukaa vuosisatojen takaa, että se sai minut aina sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Katselin seiniä, jotka olivat nähneet elämää vuosisatojen ajan, pysähdyin hengittämään raikasta ilmaa ja rakastin aivan äärettömästi jokaista hetkeä, jonka sinä aurinkoisena lauantaina vietin kaikkien niiden tarinoiden äärellä, rakastin niin, että hetkittäin tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen.

Muutamaa tuntia myöhemmin kävelin Mannerheimintietä pitkin hotelliin, josta olin varannut puolitoista vuotta sitten itselleni hotellihuoneen Antti Tuiskun stadionkeikkaa ajatellen ja siirtänyt varausta myöhemmin uudelle keikkapäivälle, hotelliin, joka on aina ensimmäinen vaihtoehtoni varatessani hotellihuonetta Helsingistä. Sinne tuntuu hyvältä palata kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani viime vuonna remontoitua aulaa ympärilläni odottaessani hissiä kahdeksanteen kerrokseen ja avatessani huoneeni oven huokaisin, kuinka upean muutoksen huoneet olivat kokeneet. Laskin vettä kylpyammeeseen ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, olin kaivannut sitä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan, sitä valtavaa rauhaa ja rakasta maisemaa ikkunalasin takana, mietin istuessani myöhemmin kaikessa rauhassa kylvyssä ja hymyilin, kuinka se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun minä olin Helsingissä ilman, että minulla oli suunnitelmia tai kertaakaan kiire yhtään mihinkään.

Illalla matkustin kuin hetken mielijohteesta lähijunalla Malminkartanoon. Siellä oli minun ensimmäinen kotini, se pieni soluhuone, joka oli minulle aivan äärettömän rakas kolmen vuoden ajan ja jonka parvekkeelta minulla oli tapana katsella lentokoneita, jotka lensivät ohitse yötaivaalla. Malminkartanon asemalla näytti samalta kuin vuosia sitten, entinen lähikauppani oli edelleen paikallaan ja hymyilin itsekseni kävellessäni kuusisataa metriä asemalta entiselle kotikadulleni, matkan varrelle oli vuosien mittaan rakennettu lukuisia uusia kerrostaloja ja maisema oli muuttunut paljon, mutta saapuessani Juustenintielle kaikki oli kuitenkin ihan ennallaan. Katselin vanhaa parvekettani, sen valkoiseksi maalattua metallista kaidetta ja likaisen valkoisia seiniä, se oli se minun turvapaikkani vuosia sitten ja muistan edelleen, kuinka kuusi vuotta sitten toukokuussa istuin viimeisenä iltana ennen muuttoa siinä katselemassa yötaivasta. Siitä toukokuisesta illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, mutta en voinut olla hymyilemättä sille kuuden vuoden takaiselle vaaleahiuksiselle tytölle, joka tuntui juuri siinä olevan lähempänä minua kuin on ollut vuosiin, niin lähellä, että hetken tuntui kuin olisin kuulunut sinne.

Ennen kuin palasin takaisin keskustaan kävin vielä entisessä lähikaupassani, mikään ei ollut muuttunut ja olisin edelleen osannut kertoa, mistä hyllyvälistä löytäisin tarvitsemani, ostin jäätelön ja söin sen odotellessani junaa, olin myöhästynyt edellisestä, aivan kuin olin myöhästynyt lukemattomia kertoja vuosia sitten. Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Huopalahti, Ilmala, Pasila, kuuntelin kuulutuksia hymyillen itsekseni niiden mukanaan tuomille muistoille ja kävelin hetkeä myöhemmin rautatieasemalta vielä Aleksanterinkadulle, se on yksi lempikaduistani Helsingissä ja kävellessäni sinä iltana kohti Senaatintoria mietin itsekseni, kuinka minä olin kävellyt sen saman matkan lukemattomia kertoja elämässäni, lukemattomia kertoja vain siksi, koska rakastin sitä niin valtavasti. 

 

Sinä iltana se tuntui kuitenkin jollain tavalla erityiseltä, kuin paluulta kotiin, mietin kiivetessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, se oli vuosia sitten minulle rakas ja oli sitä myös sinä kauniina lauantai-iltana. Merituuli tarttui hiuksiini illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa kauniilla sävyillään, sydämeni tuntui uskomattoman kevyeltä ja ihollani juoksivat kylmät väreet. Voi, kuinka olinkaan kaivannut sitä, olin kaivannut sitä rakasta kaupunkia ja sitä, miltä minusta tuntuu kävellessäni sen katuja, sitä valtameren kokoista vapautta rintalastani alla ja kylmiä väreitä kalpealla ihollani.

 

Päästessäni takaisin hotellille rannekelloni kertoi minulle ottaneeni sen päivän aikana yli 25 000 askelta ja siltä minusta todella tuntui kaatuessani viimeinkin hotellihuoneen pehmeään sänkyyn, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta olin onnellinen siitä, että olin nähnyt ja kokenut sen päivänä aikana kaiken sen. Kävin vielä lämpimässä kylvyssä kaikessa rauhassa ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa maisemaa, Hesperian puistoa ja ohikiitävien autojen valoja Mannerheimintiellä, join lasillisen viiniä ja piilouduin keskiyön jälkeen lopulta pehmeisiin lakanoihin näkemään unta jostain vuosien takaisista hetkistä.

 

Aamulla minä heräsin hiljaisuuteen, avasin hotellihuoneen verhot ja annoin aamun kirkkaiden auringonsäteiden tulvia sisään. Ikkunasta näki Tuomiokirkolle saakka ja mietin, kuinka valtavan onnellinen olin ollut edellisenä iltana katsellessani maisemaa Tuomiokirkon portailta ja kuinka onnellinen olin siinäkin hetkessä, aamun hitaina tunteina laskiessani lämmintä vettä kylpyammeeseen ja harjatessani yön jäljiltä takkuisia hiuksia peilin edessä. Sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään, kävin vielä lämpimässä kylvyssä ja kuuntelin edellisenä päivänä kesken jäänyttä äänikirjaa ennen kuin kahdeltatoista kirjauduin ulos hotellista ja jatkoin matkaani.

Sunnuntaina kirkkaat auringonsäteet maalasivat armottomia varjojaan Mannerheimintielle ja ennen kuin minä matkustin takaisin Jyväskylään vierailin vielä Luonnontieteellisessä museossa. Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin silloin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Olin niiden vuosien aikana kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä uskomattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä kaikkea niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, nimittäin sinä sunnuntaina kävin museossa toista kertaa elämässäni ja aivan kuten ensimmäselläkin kerralla museon uskomattomuus sai minut sanattomaksi, niin sanattomaksi, etten oikein vieläkään löydä sanoja.

 

Museon jokainen näyttely oli aivan valtavan hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun oli pysähdyttävä luvattoman monesti ihan vain ihmettelemään. Aivan kuten puolitoista vuotta aiemmin, mietin myös sinä sunnuntaina kiertäessäni monta tuntia museon näyttelyitä, etten ollut kovin useasti nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä muistanut koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani asti. Jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että minä en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan missään muualla, mietin vielä illalla istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään. Jalkani olivat kipeämmät kuin ne olivat olleet aikoihin ja väsymys tuntui edelleen koko kehossani, mutta en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että olin viimein päässyt käymään Helsingissä, siellä, missä olin aikoinaan tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

          Nähdään taas rakas Helsinki.           

TAVASTIALLA JA LUONNONTIETEELLISESSÄ MUSEOSSA

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka syyskuun puolivälissä yhtenä lauantaina matkustin Helsinkiin ja kävelin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sillä käsittämättömän kauniilla Mustikkamaan rannalla, joka oli yksi itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä paikoista asuessani vuosia sitten Helsingissä. Kävellessäni sinä syyskuisena iltapäivänä tummien pilvien täyttämän taivaan alla merituuli tarttui hiuksiini ja rikkinäiset kenkäni täyttyivät hiekasta, tuntui kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja silti kuin siitä olisi ikuisuus, kun viimeksi kävelin sillä rannalla. Istuin hetkeksi rantakalliolle, annoin varovaisen merituulen leikkiä vaaleilla hiuksillani ja suljin silmäni, kuuntelin meren rauhoittavaa kohinaa ja kävellessäni myöhemmin kohti Isoisänsiltaa hymyilin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että siinä hetkessä olin juuri Helsingissä. Päästessäni viimein Isoisänsillalle taivas yläpuolellani repesi ja kaatosade piiskasi kasvojani jatkaessani matkaani kaikesta huolimatta rauhallisesti, minulla ei ollut kiire mihinkään, ei, vaikka kaatosade kasteli hiukseni ja kaikilla muilla tuntui olevan järjetön kiire juosta suojaan siltä nopeasti alkaneelta kaatosateelta.

Pitelin hetken sadetta Kauppakeskus Redissä ja sen hetken aikana ehdin miettiä aivan luvattoman useasti, kuinka olen nykyään niin tottunut Jyväskylän Forumiin, että suuremmat kauppakeskukset tuntuvat jotenkin vähän kummallisilta. Silti Helsinki tuntuu edelleen kodilta, mietin kuunnellessani metron saapuvan asemalle, olen aina rakastanut sitä ääntä, nykyään se kuulostaa muistoilta vuosien takaa ja saa minut siksi lähes poikkeuksetta hymyilemään, huokaisin itsekseni katsellessani maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana matkalla keskustaan. Keskustasta jatkoin matkaani vielä kohti Hesperianpuistoa vastapäätä olevaa hotellia, sillä olin varannut ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen hotellihuoneen ihan vain itselleni, ettei minun tarvitsisi myöhemmin samana iltana matkustaa takaisin Jyväskylään. Olin siitäkin ihan tavattoman onnellinen ja päästessäni hotellille kävin lämpimässä kylvyssä, katselin ikkunalasin takana ihan varovaisiin auringonsäteisiin verhoutuvaa kaupunkia ja join kuohuviiniä, jonka minä tunsin siinä hetkessä ansainneeni kaiken sen syyskuisen stressin keskellä. Ikkunalasin takana kaupunki oli täynnä elämää hymyillessäni itsekseni siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka tuntui muuttuvana rytminä rintalastani alla, auringonsäteet loivat varjojansa valkoisille seinille ja minä laitoin soimaan musiikkia, jota en ollut kuunnellut aikoihin, musiikkia, joka toi minulle aina mieleen Helsingin.

Myöhemmin sinä iltana kuuntelin raitiovaunun kolinaa matkustaessani takaisin keskustaan ja mietin itsekseni, kuinka minä olin odottanut sitä iltaa toukokuusta asti, olin odottanut, sillä toukokuussa tuntui aivan kuin en olisi nähnyt Von Hertzen Brothersia värivaloissa ikuisuuteen, vaikka todellisuudessa olin viimeksi edellisenä syksynä saanut hukkua musiikkiin yhtyeen keikalla. Silti siitä tuntui olevan vähintään pieni ikuisuus ja vaikka minä olin ennen sitä syyskuista Tavastian keikkaa ehtinyt nähdä yhtyeen viikkoa aiemmin Lutakossa, sinä iltana tuntui kuin siitä olisi edelleen pieni ikuisuus, siitä edellisestä keikasta. Astuessani sinä iltana Tavastian ovesta sisään sydämeni jätti lyönnin välistä, jollain tavalla aina tuntuu kuin palaisi kotiin, kun astuu siitä ovesta sisään, se paikka oli minulle vähän niin kuin toinen koti asuessani Helsingissä, siellä sain niiden vuosien aikana kokea valtameren kokoisia tunteita ja olen onnellinen siitä, että saan edelleen aina hetkittäin palata sinne rakastamaan musiikkia. Vain hetkeä myöhemmin löysin itseni yleisömeren keskeltä ja katsellessani ympärilleni en voinut kuin miettiä itsekseni, kuinka mikään keikkapaikka ei ole minulle sitä rakkaampi, ei ole koskaan ollut eikä varmasti tule koskaan olemaan, Tavastiassa on vain jotain niin kovin erityistä.

Kun yhtye viimein nousi värivaloihin kyyneleet nousivat silmäkulmiini, siinä hetkessä oli jotain ihan käsittämättömän suurta, jotain ainutlaatuista huolimatta siitä, että olin viikkoa aiemmin nähnyt yhtyeen Lutakossa. Niissä vain on aina jotain erityistä, Von Hertzen Brothersin Tavastian keikoissa nimittäin, hymyilin itsekseni kyyneleet silmäkulmissani ja annoin musiikin viedä mukanaan yleisömeren keskellä. Sen lisäksi, että sinä iltana kuultiin monta edellisellä viikolla Lutakossakin kuultua rakasta biisiä, kuten esimerkiksi Somewhere in the Middle ja Trouble, Tavastialla kuultiin sinä iltana myös monta sellaista biisiä, joita en ollut kuullut värivaloissa aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun Voices in our Heads kaikui loppuunmyydyssä salissa ja kuulosti niin hienolta, että kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani tai kun Prospect for Escape sai kyyneleet palaamaan silmäkulmiini. Se oli vuosia sitten yksi hienoimmista biiseistä värivalojen loisteessa ja tuo edelleen mieleeni muistoja niiltä vuosien takaisilta keikoilta, jotka päättyivät aina sanoihin the dream is taking over / the rise and fall / prospect for escape ja niin tuo myös In Your Arms, joka kuultiin sinä iltana tavastialla akustisena. Sanojen three words from you to me / i am yours, you are mine and we're free / for the first time / i understand / what the words of true love really mean kaikuessa yleisömeren ylitse suljin hetkeksi silmäni ja annoin musiikin ottaa turvalliseen syliinsä, siinä hetkessä kaikki oli hetken siinä, koko tämä suuri ja niin kaunis maailma.

Se syyskuinen ilta Tavastialla oli täynnä taikaa ja rakkautta, sellaista valtameren kokoista rakkautta, johon tunsin aina hetkittäin pakahtuvani yleisömeren keskellä nostaessani käteni ilmaan musiikin tuntuessa aivan jokaisessa solussani ja huutaessani ääntäni käheäksi rakkaista sanoista, niistä, jotka ovat vuosia kulkeneet mukanani. Sinä iltana Von Hertzen Brothers oli niin uskomattoman vahva ja herkkä samanaikaisesti, että hetkittäin tuntui kuin sydämeni olisi muuttanut rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä pitkin minun selkärankaani ja tarttuessa kiteinä silmäkulmiini, sinä iltana musiikki kuljetti mukanaan Himalajan kokoisissa tunteissa ja vuosien takaisissa hetkissä, niissä kauniissa, mutta myös niissä, jotka saavat sydämeni edelleen lyömään kiivaammin. Sinä kauniina syyskuisena iltana musiikki vyöryi ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja otti sitten turvalliseen syliinsä, enkä minä muistanut hetkeä, jolloin musiikki olisi viimeksi kuulostanut ja tuntunut yksinkertaisesti niin täydelliseltä, että biisi toisensa jälkeen minä olin aina vain sanattomampi.

Vähän ennen encorea kuultiin Sunday Child ja sanojen i am the lighthouse keeper on the other side / and you may feel that my light is keeping you alive kaikuessa yleisömeren ylitse minä suljin silmäni ja tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni. Siinä hetkessä ja vielä kävellessäni kahden encoren jälkeen takaisin hotellille olin täynnä onnellisuutta, joka sai minut hymyilemään tyhmästi vielä nukahtaessani myöhemmin hotellin pehmeisiin ja valkoisiin lakanoihin.

Sunnuntaiaamuna minä heräsin rauhallisuuteen, olin nukkunut erityisen hyvin niissä pehmeissä valkoisissa lakanoissa ja istuessani aamiaisella katselin, kuinka kaatosade piiskasi mustaa asfalttia ikkunalasin takana. Päätin, ettei minulla ollut vielä kiire mihinkään ja aamiaisen jälkeen kävin kaikessa rauhassa vielä lämpimässä kylvyssä ennen kuin jatkoin matkaani Luonnontieteelliseen museoon, jonne olin päättänyt suunnata vielä ennen kuin palaisin takaisin Jyväskylään, olin päättänyt, sillä minä tiesin, että siitä sunnuntaista tulisi sateinen ja rakastan museoihin katoamista sadepäivinä.

Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään minä en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä melkein kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Niiden vuosien aikana olin kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä tavattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, sillä sinä syyskuisena sunnuntaina astuin ensimmäistä kertaa museon ovesta sisään, jätin reppuni lukolliseen kaappiin ja jatkoin matkaani kohti ensimmäistä näyttelyä, joka oli nimeltään Luut kertovat ja jonka äärelle pysähdyin hetkeksi istumaan ihan vain ihmetelläksi kaikkea sitä, jotenkin se sai minut sinä sateisena sunnuntaina sanattomaksi.

Sanattomaksi minut teki toisaalta jokainen museon viidestä näyttelystä, jotka on sijoitettu rakennuksen kolmeen eri kerrokseen. Jokainen niistä viidestä näyttelystä, Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän historia, Luut kertovat ja Muutosta ilmassa, oli uskomattoman hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun piti pysähtyä luvattoman monesti vain ihmettelemään. En ollut aikoihin nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä minä muista koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani, jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan.
 

Sen lisäksi, että museon viisi uskomattoman hienoa näyttelyä saivat minut sanattomaksi sinä sateisena sunnuntaina, sanattomaksi minut sai myös se, kuinka äärettömän kaunis rakennus oli sisältä, se oli kauniimpi kuin olin koskaan osannut ajatellakaan. Päästessäni lopulta neljänteen kerrokseen parvelle asti, tutustuin vielä rakennuksen historiasta kertovaan Kirahveja kimnaasissa -näyttelyyn ja ihmettelin, kuinka en ollut koskaan aiemmin tutustunut rakennuksen historiaan, vaikka olin kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja ja ihastellut sen aivan tavatonta kauneutta. Vuonna 1913 rakennettu alunperin uudenaikaiseksi venäläiseksi poikakouluksi suunniteltu kovin kaunis rakennus oli ehtinyt vuosien saatossa toimia neljä vuotta kouluna, mutta myös palvella Helsingin jääkäriprikaatia ja armeijan esikuntaa ennen kuin tarjosi tilat Suomen ensimmäiselle kadettikoululle. Lopulta Helsingin yliopisto osti rakennuksen valtiolta vuonna 1923 sijoittaen sinne eläintieteelliset kokoelmansa, jolloin rakennus muuttui museoksi. Onneksi muuttui, sillä katsellessani parvelta alapuolellani avautuvaa Elämän historia -näyttelyä en voinut olla kuin aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että museo oli olemassa ja että sinä sateisena sunnuntai-iltapäivänä olin viimein päättänyt astua sen ovesta sisään.

Vietettyäni yli kolme tuntia museossa minun oli kuitenkin jatkettava matkaani kohti Jyväskylää. Astuessani museon ovesta ulos kaatosade oli vaihtunut varovaisiin auringonsäteisiin harmaan pilviverhon lävitse, minä hymyilin itsekseni kävellessäni tuttuja kadunkulmia ja hetkeä myöhemmin istuin bussissa katselemassa ohikiitävää maisemaa, sitä, jonka olen nähnyt elämäni aikana niin usein, etten osaisi varmaan enää edes laskea. Helsingin jäädessä vähitellen taakseni huokaisin itsekseni, kuinka ne puolitoista vuorokautta olivat olleet täynnä onnellisuutta ja kuinka olin rakastanut joka hetkeä sydämeni pohjasta, vaikka jalkani olivat kipeät kaikesta siitä kävelemisestä ja nukahdin bussiin väsymyksestä.