Maaliskuun toisen päivän minä vietin kolmistaan kahden vanhimman koiramme kanssa, kun vanhempani matkustivat Joensuuhun käyttämään meidän pikkuista Herttaa ensimmäisessä virallisessa näyttelyssään ja ottivat Laurin mukaansa matkaseuraksi siskolleen, ettei sen stressi kasvaisi välttämättä kovin suureksi. Hertan ensimmäinen virallinen näyttely meni hyvin, mutta niin meni meidän kolmen päiväkin pikkukaupungin rauhallisuudessa. Olen viimeisimmän vuoden aikana alkanut rakastaa sitä, kuinka rauhallista Aadan ja Lisan kanssa on viettää aikaa ihan kolmistaan, ne kun osaavat yleensä olla tekemättä yhtään mitään, rauhoittua katsellessani niiden kanssa televisiota aamun ensimmäisinä tunteina ja kävellessäni keittiöön villasukat jalassa keittämään teetä seuraavat perässä, katsovat kysyvästi, olisiko jotain tarjolle heillekin. Joinakin hyvinä hetkinä, kuten sinä kauniina ja rauhallisena aamuna, herkkuja oli tottakai tarjolla heillekin.
Aamupäivän harmoniassa minä istuin kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla lukemassa kirjaa, jonka tavoitteena olisi tukea kehittymistäni hevosharrastukseni suhteen ja jonka olen päättänyt käydä kokonaisuudessaan läpi tämän kevään aikana, sinä kauniina aamupäivänä minulla oli ensimmäistä kertaa tänä keväänä aikaa perehtyä siihen aivan kunnolla, pysähtyä lukemaan ajatuksella. On tavallaan kummallista, kuinka parikymmentä vuotta ratsastusta harrastaneena ei ole koskaan tullut opetelleeksi esimerkiksi yhtään mitään (siis sen lisäksi, että oli joskus sattumalta kuullut jotain talleilla) hevosen yleisimmistä sairauksista, mietin hetken itsekseni katsellessani auringonsäteiden maalaavan juovia kuluneelle parkettilattialle ja päätin, että olisi erittäin hyvä hetki lähteä koirien kanssa metsään nauttimaan päivän kauneudesta.
Avatessani ulko-oven oli alkanut sataa lunta ja en voinut kuin naurahtaa itsekseni, kuinka auringonsäteet olivat aivan hetkessä vaihtuneet jälleen takatalveen. Siitä huolimatta suuntasimme takapihalta avautuvaan metsään ja kävelimme pitkin niitä rakkaita metsäpolkuja, lumisateen piiskatessa kasvojani katselin koirien lähtevän hetkittäin kauemmas ja palaavan aina luokseni, ne eivät välittäneet lumisateesta, kulkivat ympäriinsä kuten aina. Se ei ollut yksi maaliskuun kauneimmista päivistä, mutta sen sijaan se oli ehkä yksi maaliskuun rauhallisimmista ja palatessamme kotiin koirat suuntasivat suoraan sänkyyni nukkumaan, ne nukkuvat aina siinä istuessani kirjoittamassa vanhan työpöytäni ääressä. Siinä me olimme pitkälle iltapäivään, Lisa kävi välillä tökkimässä minua kuonollaan ja saatuaan huomiota palasi aina takaisin sänkyyni nukkumaan, oli ihanan rauhallinen iltapäivä, sellainen, kun mikään ei oikeastaan stressannut, yhtään mikään ja kaikki tuntui hetken olevan uskomattoman hyvin, mieli hiljainen ja rauhallinen katsellessani koirien unta.
Illan tullessa vanhempani palasivat kotiin Hertan ja Laurin kanssa kovin onnellisina siitä, että meidän pieni Hertta oli käyttäytynyt näyttelykehässä niin hienosti ja saanut hyvät arvostelut sekä ihan ensimmäisen varasertinsä, vaikka olikin ilmeisesti stressannut koko tilannetta melkoisesti. Se ilta oli kuitenkin rauhallinen myös Hertalle, vietimme sen illan vanhempieni ja koiriemme kanssa aivan rauhassa kotona, takkatulen lämmittäessä tupaa istuin sohvalla katselemassa televisiota ja menin nukkumaan aikaisin, sillä seuraavana aamuna oli tiedossa hetkiä islanninhevosten kanssa ja olin siitä kovin innoissani, se aika islanninhevosten kanssa on kuitenkin aina todellista vaihtelua niihin koulutunteihin.
Lähetä kommentti