TASAN 10 VUOTTA BLOGGAAMISTA TAKANA – KUINKA OLEN MUUTTUNUT?

Tasan kymmenen vuotta sitten minä istuin vanhempieni makuuhuoneessa. Oli maaliskuu 2009, isäni oli sinä keväänä matkatöissä Tampereella ja koska hänellä oli mukanaan kannettava tietokoneeni, istuin vanhempieni makuuhuoneessa ja katselin isäni tietokoneen kirkasta näyttöä, Bloggerin tekstiruutua, joka oli vielä hetken aikaa tyhjä. Muutamaa pitkää lausetta ja hetkeä myöhemmin julkaisin ensimmäisen blogitekstini tähän blogiin, jonka nimi oli silloin vielä in my field of paper flowers. Siitä maaliskuisesta hetkestä tulee tänään täyteen tasan kymmenen vuotta, tasan kymmenen vuoden ajan olen kirjoittanut tätä samaa blogia ja kasvanut samalla sen mukana, enkä voisi olla onnellisempi siitä, että olen kirjoittanut kaikki nämä kymmenen vuotta ylös. En voisi olla yksinkertaisti yhtään onnellisempi siitä, että voin palata kymmenen vuoden takaisiin teksteihin, joita olen kirjoittanut monessa eri elämäntilanteessa ja valokuviin, joita minä olen näiden kymmenen vuoden aikana ottanut satoja tuhansia, kehittyen samalla aina vähitellen valokuvaajana.

Näiden kymmenen vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä aivan suunnattomasti, siitä 16-vuotiaasta mustahiuksisesta tytöstä on kasvanut 26-vuotias nuori nainen, joka on kuitenkin edelleen vähän hukassa itsensä kanssa, aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, mutta silti ihan eri tavalla, ihan eri elämäntilanteessa. Nyt tahdon käydä teidän kanssanne läpi nämä kymmenen vuotta ja kertoa tekstin ja valokuvien avulla teille vähän siitä, mitä näiden kymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua ja kuinka olen muuttunut näiden vuosien aikana, kuinka paljon olen muuttunut.

Vuonna 2009, kun kirjoitin ensimmäisen blogitekstini, kävin lukion ensimmäistä vuotta, vietin paljon aikaa ystävieni kanssa ja tuntui tavallaan kuin olisin elänyt elämäni parasta aikaa, vaikka hetkittäin minun istuessani iltaisin violetilla tapetilla verhotussa huoneessa tuntuikin, että maailman paino oli liian raskas kantaa. Olin herkkä ja täynnä valtameren kokoisia tunteita, ihastuin helposti ja itkin sitten aina sydänsurujani yksin siinä rakkaassa huoneessani, jonka violettiin tapettiin olin kiinnittänyt kasoittain lempibändieni julisteita. Olin kuitenkin paljon muutakin kuin helposti ihastuva ja herkkä 16-vuotias tyttö, olin täynnä ajatuksia ja sydämeeni oli syttynyt valtava tahto kirjoittaa ja valokuvata, vaikka en kummassakaan ollut erityisen hyvä, minulla oli kuitenkin valtava tahto ja se riitti aikaansaamaan sen, että loin yhtenä maaliskuisena iltana tämän blogin istuessani vanhempieni makuuhuoneessa isäni tietokoneen ääressä Lapko-huppariin pukeutuneena juuri silloin, kun minun olisi pitänyt olla lukemassa kokeeseen, joka minulla olisi seuraavalla viikolla.

Sinä keväänä minulla oli kiiltävät, syvän mustat hiukset ja niissä syvän mustissa hiuksissani ihan elämäni ensimmäiset hiustenpidennykset, ne, jotka äitini oli suostunut laittamaan minulle suostuteltuani häntä suhteellisen kauan. En minä mitään hiustenpidennyksiä olisi oikeasti tarvinnut, mutta enhän minä sitä silloin kymmenen vuotta ymmärtänyt, sinä keväänä hiusten piti olla mahdollisimman pitkät ja tuuheat ja minulla oli tapana suoristaa ne jokaisena kouluaamuna ja suihkuttaa niihin loputtomasti hiuslakkaa niin, etteivät otsahiukseni liikkuneet mihinkään suuntaan. Pukeuduin lähes päivittäin mustiin pillifarkkuihin ja huppariin, rakkaimmat kenkäni olivat mustat Converset ja kesän lähestyessä aloin pukeutumaan myös mekkoihin, jotka olivat luonnollisesti myös mustia, musta oli ainoa väri, joka minulle kelpasi.

Vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, niiden ihmisten, jotka olin löytänyt elämääni viimeisimmän parin vuoden aikana ja joista oli tullut elämäni tärkeimpiä ihmisiä nopeammin kuin olisin koskaan osanut kuvitellakaan. Meillä oli tiivis porukka, jonka kanssa minä koin sinä vuonna paljon unohtumattomia hetkiä ja jonka kanssa pääsin kokemaan vieläkin unohtumattomampia hetkiä vielä monta vuotta sen jälkeenkin, niillä ihmisillä ja sillä porukalla on ollut todella suuri vaikutus elämääni ja edelleen, jos muistelen parhaita hetkiäni nuoruudestani, ne hetket sen porukan kanssa muistuvat mieleeni. Siinä, missä olen nykyään vahvasti introvertti ja viihdyn itsekseni, vuonna 2009 minulle oli erittäin tärkeää saada vietttää aikaa ihmisten kanssa ja suurimman osan viikonlopuistani minä vietinkin siksi ystävieni kanssa, mikä nyt kuulostaa kovin kummalliselta, nykyään olen kaikkea muuta kuin se ihminen, joka tekee niin, nykyään rauhalliset koti-illat ja aikaisin nukkumaan meneminen sekä tietysti hyvin nukutut yöunet kiinnostavat huomattavasti enemmän.

Loppuvuodesta aloin viimein löytää värejä niin hiuksiini kuin pukeutumiseenikin (ehkä jollain tavalla myös elämääni), hiuksistani löytyi loppuvuoden aikana erivärisiä raitoja ja uskalsin ensimmäistä kertaa vuosiin pukeutua esimerkiksi vaaleanpunaiseen, joka oli vuosia sitten ollut lempivärini. Yhdistin värejä kuitenkin usein mustiin vaatteisiin, sillä en uskaltanut pukeutua liian värikkäästi, jollain tavalla minusta tuntui, etteivät värit sopineet minulle samalla tavalla kuin musta, mutta joskus harvoin saatoin vaihtaa mustat farkut harmaisiin ja esimerkiksi tässä yllä olevassa valokuvassa minulla ei ole yhtäkään mustaa vaatetta. Sillä tavalla tämä on siis harvinainen valokuva ja niin ovat monet muutkin samana päivänä otetut valokuvat, sillä nauran niissä niin, että näin kymmenen vuotta myöhemminkin tulee hyvä mieli.

 

Vuoden 2010 alussa kävin Wanhojen tanssien harjoituksissa hyvän ystäväni kanssa ja vaikka hetkittäin harjoituksissa tuntuikin, ettemme osaa yhtään mitään, meillä oli lopulta aina aivan järjettömän hauskaa ja olen edelleen onnellinen siitä, että sain kokea Wanhojen tanssit hyvän ystäväni kanssa, enkä joutunut tanssimaan jonkun sellaisen kanssa, jota en olisi tuntenut aiemmin. Vuoden alussa päädyin myös värjäämään hiukseni ruskeasta punaisiksi, sillä minusta alkoi tuntua, ettei ruskea väri vain yksinkertaisesti sopinut hiuksiini, se oli minulle liian tavallinen väri ja minun oli saatava hiuksiini jotain erikoisempaa. Lopulta ne kauniin punaiset, pitkät hiukseni sopivat myös aivan erityisen hyvin yhteen edellisenä syksynä ostamani ihanan, tumman viininpunaisen Wanhojen mekkoni kanssa ja ne tanssitkin sujuivat siellä Savonlinnasalissa sekä Olavinlinnassa silloin Wanhojen päivänä erityisen hyvin, sen päivän eläisin varmasti uudelleen, jos saisin siihen mahdollisuuden, kamalan montaa muuta päivää siltä vuodelta minä en tahtoisi elää enää uudelleen.

Kevään edetessä aloin rakastaa värejä, ajoin paljon vaaleanpunaisella polkupyörälläni ja olin äärettömän inspiroitunut sinä keväänä ensimmäistä kertaa näkemästäni Tim Burtonin tavattoman kauniista Alice in Wonderland -elokuvasta, joka on muuten edelleen yksi lempielokuvistani. Luin sinä keväänä paljon satukirjoja, pukeuduin kukkamekkoihin ja värjäsin hiukseni tumman violeteiksi ja vaikka ne haalistuivatkin lopulta ruskeiksi, se ei haitannut minua, itseasiassa minä tavallaan rakastin sitä, että näytin jollain tavalla vähän luonnollisemmalta ja jollain tavalla minä jopa uskalsinkin näyttää aivan miltä halusin, pukea jalkaani ne vaaleanpunaiset farkut ja pitää hiuksiani leteillä. Se oli ihmeellistä, sillä pari vuotta aiemmin en uskaltanut poiketa tyylistäni yhtään tai pukea päälleni jotain, mikä saisi ihmiset kiinnittämään taas huomionsa minuun, sillä olin pari vuotta aiemmin ollut koulukiusattu nimenomaan tyylini ja olemukseni takia, niiden vaatteiden ja sinisten kuiturastojen, joita rakastin. Uskoin, että se kiusaamiseni olisi vain lisääntynyt, jos olisin alkanut esimerkiksi käyttää värejä pukeutumisessani tai tehnyt jotain sellaista, mitä ihmiset eivät vielä olleet nähneet minun tekevän, jotain sellaista, missä en välttämättä olisi samantien onnistunut, jotain, missä minä olisin ollut huono.

Keväällä, kuunnellessani yhtenä auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä The Soundsia matkalla kotiin, minusta alkoi tuntua vahvasti siltä, että minä tahtoisin pitkästä aikaa vaaleat hiukset ja vain muutama päivä sen jälkeen istuin äitini kampaamon tuoliin, katsoin viimeistä kertaa tummia hiuksiani ja lähdin kotiin oranssien hiusteni kanssa. Me emme tahtoneet käsitellä hiuksiani niin paljon, että olisimme kerralla saaneet hiukseni vaaleiksi, sillä todennäköisesti se olisi koitunut hiusteni kohtaloksi. Tavallaan minä kuitenkin pidin oransseista hiuksistani ja ne näyttävät minusta edelleen hyvältä, vaikka ne olivatkin väliaikaiset ja muuttuivat väriltään jo muutaman viikon sisällä vaaleampaan suuntaan.

Heinäkuun viimeisinä päivinä vuonna 2010 minä sain todella aikaiseksi syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltani elämäni ensimmäisen järjestelmäkameran ja rakkauteni valokuvaamiseen kasvoi entisestään. Muistan edelleen sen aamuyön, kun kävelin paljain jaloin lämpimää asfalttia pitkin rantaan ja kokeilin uutta kameraani ensimmäistä kertaa, se oli ihmeellinen hetki ja heinäsirkkojen soittaessa viulujaan en osannut kuin hymyillä itsekseni, niin tavattoman onnellinen olin uudesta kamerastani ja siitä, että pääsin viimein opettelemaan valokuvaamista aivan uudella tavalla. Sinä syksynä aloitin ylioppilaskirjoitukseni ja kirjoitin psykologian ja terveystiedon ihan kohtalaisin arvosanoin, mutta mikä vielä tärkeämpää, sinä syksynä tavallaan löysin itsestäni jotain sellaista, minkä voin tunnistaa itsestäni edelleen. Sinä syksynä minä ymmärsin, kuinka kaikki se herkkyys ja kaikki ne negatiiviset asiat, jotka olivat pari vuotta aiemmin jättäneet minuun ikuiset jälkensä, olivat tehneet minusta juuri sen ihmisen, joka minä silloin olin ja että niistä asioista, herkkyydestä ja niistä ikuisista jäljistä minä voisin ammentaa voimaa siihen, millainen ihminen olin sillä hetkellä.

Marraskuussa minä täytin viimein 18 vuotta, mikä ei lopulta tuntunutkaan niin hienolta kuin minä olin kuvitellut, se ei tuntunut aikuistumiselta tai oikeastaan miltään, olin edelleen se sama tyttö kuin vaikka puoli vuotta aiemmin. Se sama herkkä, valokuvaamista ja kirjoittamista rakastava tyttö, joka juoksi aina iltaisin pitkin pimeyteen verhoutuneita katuja ollakseen laihempi (vaikka olin silloin alipainon rajoilla, kuvittelin olevani lihava – aivan järjetöntä, onneksi sitä ei kestänyt kuin muutaman kuukauden ajan) ja istuin englannin tunneilla ikkunapaikalla, katseli junan kulkevan ohitse aina lähes minuutilleen samaan aikaan aamuisin. Se, että täytin 18 vuotta, muutti vain sen, että pystyin ostamaan itse viikonloppuisin sen viinipullon, jonka sitten tyhjensin istuessani ystävieni kanssa iltaa jonkun opiskelija-asunnossa.

Loppuvuoteen 2010 mennessä olin myös saanut hiukseni niin vaaleiksi kuin olin tahtonutkin ja samalla olin saanut niihin myös hiustenpidennykset, mikä teki hiuksistani aivan ihanat, juuri sellaiset kuin mistä olin keväällä haaveillut.

Vuoden 2011 alussa aloin suunnitella lukion jälkeistä elämääni ja olin vakuuttunut siitä, että tahtoisin opiskella joko psykologiaa tai kasvatustiedettä, joko Tampereella tai Jyväskylässä. En oikeastaan antanut silloin itselleni edes muita vaihtoehtoja ja samantien sen jälkeen, kun olin kirjoittanut kevään ylioppilaskirjoituksissa kolme viimeistä ainettani, äidinkielen, englannin ja matematiikan, aloin lukemaan yhtäaikaisesti kolmeen pääsykokeeseen, joista jokaiseen oli omat materiaalinsa ja joista yhteenkään en lopulta pystynyt lukemaan niin hyvin kuin olisin tahtonut. Olin tavallaan haukannut liian ison palan, kuvitellut pystyväni parissa kuukaudessa sisäistämään kolmen pääsykokeen verran asioita ja pääsemään edes johonkin niistä kouluista, joihin minä olin sinä keväänä hakenut, joko Tampereelle tai Jyväskylään.

Enhän minä tietenkään mihinkään kouluun sinä keväänä päässyt. Muistan sen hetken, kun istuin Tampereen yliopiston psykologian pääsykokeissa ja tuijotin kysymyksiä, joista yhteenkään en osannut vastata, kuuntelin sateen ropinaa ja kun viimein oli mahdollista poistua salista, kävelin keskustaan ja ostin itselleni punaisen mekon. Samana keväänä olin myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen pidemmän aikaa ilman hiustenpidennyksiä ja kuten varmaan olettaa saattaa, sinettipidennysten ansiosta omat hiukseni olivat kärsineet aivan suunnattomasti. Ilman niitä hiustenpidennyksiä omat hiukseni olivat varmaan lyhyemmät ja ohuemmat kuin koskaan aiemmin ja vaikka olin tavallaan onnellinen siitä, ettei hiuksissani ollut mitään ylimääräistä ja niiden käsitteleminen oli helpompaa kuin kahteen vuoteen, minulle kuitenkin laitettiin uudet, vaaleat hiustenpidennykset lakkiaisia varten, jotta saisimme minun kampaukseni näyttämään hyvältä.

Kesäkuun alussa sain painaa päähäni ylioppilaslakin Savonlinnasalissa muiden uusien ylioppilaiden kanssa ja olin hetken aikaa aivan äärettömän ylpeä itsestäni ja siitä, että olin kirjoittanut lukiosta mielestäni oikein hyvin arvosanoin. Sinä päivänä juhlin valmistujaisiani sukulaisteni kanssa ja illalla suuntasin vielä keskustaan ystävieni kanssa, pesin salmarilla likaamaani vaaleanpunaisen mekkoni helmaa järvessä, nauroin kaikelle järjettömälle onnellisuus kasvoillani ja kävelin aamulla kotiin ilman kenkiä, se oli onnellinen ilta, aivan tavattoman onnellinen. Onnellinen oli myös siitä illasta alkanut kesä, jonka aikana vietin paljon aikaa ystävieni kanssa, join halpaa viiniä kivilinnan varjossa, matkustin hetken mielijohteesta Imatralle ihmettelemään elämää, rakastin musiikkia Jurassic Rockissa ja valokuvasin enemmän kuin minä olin koskaan elämäni aikana valokuvannut, mutta kaiken sen lisäksi värjäsin hiukseni jälleen punaisiksi, violeteiksi ja sitten vielä mustiksi, vaikka äitini oli vannonut, ettei enää koskaan värjäisi minun hiuksiani mustiksi.

Olin kesän aikana hakenut viimeisenä vaihtoehtonani opiskelemaan liiketaloutta ammattikouluun ja syksyllä aloitinkin sitten opinnot Savonlinnan ammatti- ja aikuisopistossa liiketalouden linjalla. Sain sen syksyn aikana todeta olevani lähes kaikessa opiskelemassani suhteellisen hyvä, mutta myös kaivata päivä toisensa jälkeen takaisin lukioon, koska ryhmämme koostui sekä aikuisopiskelijoista että niistä, jotka olivat juuri päättäneet peruskoulunsa ja sain todistaa lähes päivittäin sitä itseäni muutaman vuoden nuorempien riehumista. Se oli kuitenkin muuten äärettömän hyvä syksy, minä olin todella inspiroitunut kirjoittamisesta ja valokuvasin paljon, mutta ehdin tottakai viettää myös aikaa ystävieni kanssa ja siltä syksyltä minulla olisikin kerrottava monta kummallista tarinaa, joita en tässä tekstissä kuitenkaan uskalla alkaa kertomaan. Ehkä kerron niitä sitten joskus vuosikymmenten päästä keinutuolissa, sitten, kun minä olen jo melkein unohtanut kaiken, mitä silloin tapahtui, ehkä silloin olen valmis kertomaan kirjoittamaan kaikesta siitä.

Se, että olin kesän aikana värjännyt hiukseni lopulta mustiksi, oli kaikin puolin järjetöntä ottaen huomioon sen, että vielä saman vuoden aikana aloin vaalentaa hiuksiani ja vuodenvaihteessa hiukseni olivat tummanruskeat. Seuraavana keväänä aloin vaalentaa hiuksiani tummanruskeasta vähitellen taas vaaleampaan suuntaan ja muutamassa kuukaudessa minulla oli jälleen yhtä vaaleat hiukset kuin minulla oli ollut vuotta aiemmin, mutta hiuksissani ei kuitenkaan enää ollut hiustenpidennyksiä, sillä tahdoin antaa hiusteni viimein toipua siitä loputtomalta tuntuneesta hiustenpidennys kierteestä. Sen kevään jälkeen hiuksissani ei ole enää kertaakaan ollut minkäänlaisia hiustenpidennyksiä ja nyt minusta tuntuu, ettei tule koskaan olemaankaan, sillä minulla meni aivan todella kauan saada hiukseni siihen kuntoon, missä ne olivat ennen niitä aivan ensimmäisiä hiustenpidennyksiäni, joita en olisi alunperinkään tarvinnut pitkiin hiuksiini.

Keväällä 2012 suoritin liiketalouden tutkintoni kahta työssäoppimisjaksoa eräässä kirjanpidon toimistossa, matkustin ystävieni kanssa viettämään talvilomaa Helsinkiin, hukuin värivalojen loisteeseen Pariisin Kevään ja The Soundsin keikoilla ja vähän kuin hetken mielijohteesta, hain  kevään hakujen alettua opiskelemaan Metropoliaan liiketaloutta. Se, että päätin sinä keväänä tahtovani muuttaa Helsinkiin, oli vanhempieni mielestä aivan järjetöntä, mutta kaikesta huolimatta he matkustivat sitten lopulta kanssani kesäkuun alussa Helsinkiin ja saattoivat minut pääsykokeisiin. Pian pääsykokeideni jälkeen elämäni tuntui kaatuvan, kun 11-vuotias koiramme Emmi, se elämäni tärkein koira, saatettiin viimeiselle matkalleen ja on myönnettävä, että se oli yksi elämäni raskaimmista päivistä ja vaikutti koko kesään niin, että aina hetkittäin ollessani yksin itkin vuolaasti, olin yksinkertaisesti aivan rikki. Sinä päivänä, kun sain puolitoista kuukautta pääsykokeiden jälkeen tietää päässeeni siihen ensimmäiseen hakukohteeseeni, Metropoliaan, opiskelemaan liiketaloutta, minä olin kuitenkin valehtelematta onnellisempi kuin olin varmaan koskaan tämän elämäni aikana ollut ja muistan edelleen, kuinka soitin pikkusiskolleni, että voisiko hän avata Metropoliasta tulleen kirjekuoren. Olin silloin kesätöissä puistotyöntekijänä ja olimme juuri työkaverini kanssa haravoimassa aivan järven rannalla, kun pikkusiskoni kertoi minun päässeen sisälle Metropoliaan, se tunne oli aivan uskomaton, minä olin päässyt sisään, vaikka moni sitä ehti epäilemään ja hetkittäin edes minä en ollut uskonut siihen, että pääsisin ensimmäisellä hakukerrallani sinne sisään.

Seuraavat viikot olivat stressaavia, sillä oli järjestettävä elämäni niin, että muuttaisin puolentoista kuukauden sisällä pääkaupunkiseudulle, oli etsittävä asunto ja pakattava vanhan huoneeni sisältö muuttolaatikoihin, oli tehtävä paljon sellaista, mitä en ollut koskaan elämässäni tehnyt. Asunnon etsiminen oli kaikista stressaavin asia ja muistan, kuinka  yhden todella huonon työpäivän jälkeen luin sähköpostistani saaneeni opiskelija-asunnon Malminkartanosta ja kuinka kertoessani siitä vanhemmilleni hetken epäröin, uskallanko minä sitten kuitenkaan lähteä. Siinä hetkessä isäni, joka oli aluksi vastustanut koko ajatusta Helsingistä ja Metropoliasta, oli kuitenkin todella vahvasti sitä mieltä, etten minä voisi enää perääntyä, minä lähtisin Helsinkiin ja että nyt olisi juuri se hetki, kun elämäni alkaisi oikeasti. Niin minä sitten vastasin siihen sähköpostiin vastaanottavani asunnon ja muutamaa päivää myöhemmin allekirjoitin vuokrasopimuksen siitä pienestä soluasunnosta, johon tulisin muuttamaan syyskuun alussa, se olisi ensimmäinen oma vuokra-asuntoni.

Viimeiset viikot Savonlinnassa menivät nopeasti, niiden aikana vietin unohtumattomia hetkiä ystävieni kanssa ja kun viimeisenä yönä ennen muuttoani kävelin keskustasta kotiin, pysähdyin Kyrönsalmen sillalle katselemaan maisemaa, sitä, jota olin katsellut viimeisimmät yhdeksäntoista vuotta aina kulkiessani siitä. Elokuun lopussa, kaksi päivää ennen orientaatioviikon alkamista, matkustin yhden matkalaukun kanssa Helsinkiin ja päästessäni perille join kuohuviiniä sukulaisteni kanssa, se oli ensimmäinen iltapäiväni helsinkiläisenä. Elokuun viimeisenä maanantaina aloitin kouluni Metropoliassa Myyrmäen kampuksella ja muistan edelleen, kuinka saapuessani sinä aamuna Myyrmäen asemalle en muistanut, mihin suuntaan minun olisi siitä pitänyt lähteä ja kuinka saapuessani viimein koululle kaikki tuntui kovin uudelta ja jännittävältä ja sitähän se kaikki olikin, istuessani auditoriossa kuuntelemassa ensimmäistä infoa minä vasta ymmärsin, että todella olin siellä ja että se tulisi olemaan kouluni seuraavat kolme ja puoli vuottaa, siellä minä tulisin viettämään suuren osan ajastani ja oppimaan paljon kaikkea sellaista, mistä minulla ei siinä vaiheessa ollut tietoakaan.

Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna vanhempani saapuivat Helsinkiin kaiken omaisuuteni kanssa ja muutin siihen ihan ensimmäiseen omaan vuokra-asuntooni. Se oli pieni soluasunto Helsingin Malminkartanossa ja minä rakastin sitä aivan suunnattomasti, rakastin sitä, että se pieni huone oli minun oma paikkani ja sitä, että minulla oli huoneessa oma parveke, jossa pystyin iltaisin istumaan ja katselemaan, kuinka lentokoneet lensivät ohitse. Siihen pieneen huoneeseen minä sen syksyn aikana rakensin vähitellen oman ensimmäisen kotini ja samalla rakastuin Helsinkiin päivä päivältä enemmän, minä rakastin sitä vapautta, jonka tunsin siinä kaupungissa, rakastin kaikkea Helsingissä ja siinä pienessä asunnossani, rakastin elämääni, joka oli minulle aivan uusi. Rakastin sitä, että se pieni asunto oli minulle paikka, jonne oli turvallista palata pitkän koulupäivän jälkeen tai keskellä yötä, palatessani opiskelijabileistä viimeisellä bussilla.

 

Niitä opiskelijabileitä oli ensimmäisenä vuonna enemmän kuin minä olin osannut kuvitellakaan, vaikka olin kyllä ollut tietoinen siitä, että korkeakouluissa juhlitaan paljon. Sen lisäksi, että kävin luvattoman monissa opiskelijabileissä sen ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana, minä kuitenkin keskityin myös siihen tärkeimpään, opiskelemiseen ja muistan edelleen, kuinka syksyn viimeisen tentin jälkeen olin aivan äärettömän helpottunut. Ne vuoden viimeiset kuukaudet olivat rankkoja nimenomaan kaikkien raporttien ja tenttien ansiosta, mutta olivat ne muutenkin rankkoja. Sellaisia, että päädyin hetkittäin päätynyt miettimään, oliko Helsinkiin muuttaminen sittenkään oikea ratkaisu ja olinko vain paennut ongelmia muuttaessani pikkukaupungista, jollain tavalla minä kuitenkin vain olin tarpeeksi kaukana niistä ongelmista, että pystyin käsittelemään niitä ja se oli rankempaa kuin minä olin kuvitellut, aivan uskomattoman paljon rankempaa.

Vuoden 2013 toisena aamuna istuin psykologin huoneessa ja itkin, itkin puolitoista tuntia ja en osannut vastata niihin psykologin esittämiin kysymyksiin omasta elämästäni, elämäni tuntui jotenkin vieraalta ja kysymykset niin vaikeilta, ettei niihin ollut vastauksia. Ainakaan minulla, mietin kävellessäni pitkin Bulevardia aamupäivän kirkkaudessa ja vielä samana päivänä, Spotifyn valitessa sattumalta kuunneltavakseni Von Hertzen Brothersia auringonlaskun maalatessa maisemaa ikkunalasin takana vaaleanpunaisella minä päätin perua kaikki aiemmin sinä samana päivänä varaamani ajat psykologille. Minusta vain yksinkertaisesti tuntui siltä, ettei se polku ollut minua varten, minä tarvitsisin jotain muuta päästäkseni ylitse kaikesta siitä, mitä pikkukaupungissa oli vuosien aikana tapahtunut ja siitä, millaiset jäljet se kaikki oli minuun jättänyt, tarvitsin jotain muuta, sellaista, mikä tuntuisi oikealta ja turvalliselta, lopulta se asia oli musiikki.

 

Keväällä 2013 hukuin luvattoman usein värivalojen loisteeseen, nostin käteni ilmaan musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja huusin eturivissä ääneni käheäksi tuntiessani rintalastani alla valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa. Musiikista tuli kaikista suurin osa elämääni ja se alkoi vähitellen mennä kaiken edelle, en enää ehtinyt niihin opiskelijabileisiinkään, sillä minulle oli tärkeämpää nähdä mahdollisimman monta keikkaa ja päästä nauttimaan musiikista eturivissä niin, että se tuntui jokaisessa solussani. Sitä, että musiikki meni kaiken edelle, en ole katunut kuitenkaan hetkeäkään, sillä se, kuinka suunnattomasti sain musiikista sinä keväänä oli aivan sanoinkuvaamatonta ja minusta tuntuu, ettei mikään voisi koskaan korvata niitä hetkiä värivalojen loisteessa, se oli minun tapani käydä läpi kaikkea sitä, mitä vuosia sitten oli tapahtunut, kaikkea sitä, mikä oli jättänyt minuun jälkeensä ja saanut samalla minut tuntemaan itseni huonoksi, saanut minut tuntemaan, etten kelpaa kenellekään koskaan tai ole ikinä tarpeeksi mitään.

Kevään aikana hain myös aktiivisesti kesätöitä ja kun kuitenkin lopulta toukokuussa jouduin myöntämään itselleni, että tulisin olemaan sen kesän ajan työtön, päätin ottaa kesästä kaiken irti, sillä minulla kerrankin olisi siihen oikeasti mahdollisuus. Suuren osan kesästä vietin vanhempieni luona rakkaassa pikkukaupingissa, Savonlinnassa, vietin paljon aikaa Emmin kuoleman jälkeen kovin yksin jääneen Niilo-koiramme kanssa, ajoin vaaleanpunaisella polkupyörälläni ja opettelin valokuvaamaan uudella järjestelmäkamerallani, sillä, jolle annoin uuden kodin sen edellisen omistajan luopuessa siitä. Savonlinnan lisäksi minä vietin kuitenkin myös jonkin verran aikaa Helsingissä, kävin rakastamassa musiikkia värivaloissa ja vietin aikaa ystävieni kanssa, istuin Alppipuistossa juomassa halpaa viiniä ja seikkailin pitkin tuntemattomia katuja keskellä yötä. Vietin Helsingissä aikaa myös pikkusiskoni kanssa ja en usko, että tulen koskaan unohtamaan sitä, kuinka yhtenä kesäisenä iltana istuimme pienelle parvekkeellani kuuntelemassa ukkosen jyrinää ja katselemassa, kuinka salamat iskivät jonnekin kauas, se oli ihmeellinen ilta ja sinä iltana televisioni meni rikki.

 

Syksyllä aloin opiskella perusopintojen sijaan taloushallintoa ja rahoitusta, jotka minä olin edellisenä keväänä valinnut suuntautumisvaihtoehdokseni sen sijaan, että olisin valinnut markkinoinnin, jonka olin kauan kuvitellut valitsevani. Suuri osa ajastani kului luonnollisesti luennoilla ja kotona opiskellessa, mutta ehdin minä syksyn aikana tehdä paljon muutakin, ehdin seikkailla ympäri Helsinkiä itselleni tuntemattomissa paikoissa kamerani kanssa, hukkua värivalojen loisteeseen melkein jokaisena viikonloppuna ja kirjoittaakin, niin, silloin minä kirjoitin varmaan enemmän kuin olin koskaan kirjoittanut. Sen lisäksi minä kuitenkin myös tavallaan rauhoituin, en enää ollut se ihminen, joka olisi lähtenyt ystäviensä kanssa keskellä viikkoa (tai no, ylipäätään koskaan) juhlimaan tai valvoisi aamuyöhön asti jokaisena yönä, sen sijaan luovuin alkoholista ja juhlimisesta koko loppuvuodeksi ja keskityin enemmän itseeni, siihen, että minulla oli kaikki hyvin ja minun oli helppo hengittää, lopulta se oli aivan äärettömän hyvä päätös, keskittyä kerrankin itseeni.

Istuin paljon Mustikkamaalla kuuntelemassa meren kohinaa ja kävelin Seurasaaressa metsän tuoksuessa ympärilläni rauhoittavalta, ne olivat minulle tavallaan sellaisia turvapaikkoja, sellaisia, missä minun oli ihan äärettömän hyvä olla. Mustikkamaalle ja Seurasaareen minä palasin sinä syksynä aina kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan tai sitten ihan vain hengittämään, joinakin päivinä otin mukaani kirjan ja unohduin sen sivuille tunneiksi, joinakin päivinä ihan vain olin, suljin silmäni ja keskityin hengittämiseen. Minusta tuntuu, että tavallaan se syksy oli käännekohta minun elämässäni, sinä syksynä jokin minussa muuttui peruuttamattomasti ja sen jälkeen kaikki on ollut jollain tavalla selkeämpää, ehkä sinä syksynä minusta tuli minä, se ihminen, joka olen ollut kaikki nämä vuodet sen jälkeen, vaikka olen muuttunutkin.

Vuoden 2014 ensimmäiset sekunnit minä vietin Von Hertzen Brothersin keikalla Virgin Oilissa ja kävellessäni keikan jälkeen bussipysäkille tiesin, että siitä vuodesta tulisi hyvä. Niin siitä tulikin, alkuvuonna jatkoin keikoilla käymistä samaan tahtiin kuin edellisenäkin vuonna, mutta jollain tavalla vieläkin tärkeämmäksi asiaksi minulle muodostui sen alkuvuoden aikana se, että pääsin palaamaan kerta toisensa jälkeen Seurasaareen ja Mustikkamaalle, niihin paikkoihin, joissa pystyin rauhoittumaan kunnolla kiireisessä Helsingissä. Minä palasin aina kirjoittamaan ja hengittämään, joskus ihan vain kuuntelemaan ja hiljentymään, mutta en koskaan kuunnellut musiikkia, kävellessäni Seurasaaren siltaa pitkin vaihdoin musiikin hiljaisuuteen ja annoin mieleni vähitellen hiljentyä, tyhjentyä ihan kaikesta. Seurasaari on minulle edelleen aivan äärettömän rakas paikka, rakastan sitä tunnetta, joka hiipii rintalastani alle istuessani vanhan hirsitalon portailla kuuntelemassa metsän rauhallista huminaa ympärilläni ja sitä, kuinka vaaleisiin hiuksiini tarttuva tuuli kertoo minulle aina tarinoita jostain vuosikymmenten takaa, minä vain yksinkertaisesti rakastan kaikkea siinä saaressa.

Niin minä rakastan edelleen myös Mustikkamaata, sen kallioita ja hiekkarantoja ja sitä, kuinka istuessani lämpimälle kalliolle voin sulkea vihreät silmäni ja kuunnella tuulen huminaa, antaa mieleni hiljalleen rauhoittua ja avata hetkeä myöhemmin silmäni, katsella, kuinka meren toisella puolella siintää Kruunuvuori, salaperäinen alue, joka aikoinaan täyttyi huviloista ja lasten naurusta. Mustikkamaalle palasin alkuvuonna 2014 monta kertaa ja kerta toisensa jälkeen rauhoituin siellä niin, että palatessani kotiin minun oli huomattavasti helpompi hengittää kuin aiemmin, siinä paikassa oli ja on edelleen jotain erityistä. Alkuvuoden aikana minä keskityin jälleen itseeni, tein paljon sellaisia asioita, joita rakastin aivan suunnattomasti ja pidin itsestäni ja henkisestä hyvinvoinnistani parempaa huolta kuin koskaan aiemmin.

Kesäksi minä muutin Savonlinnaan, sillä olin yllättäen saanut kesätöitä siitä rakkaasta pikkukaupungista. Se kesä oli ikimuistoinen ja jos minun olisi valittava yksi kesä, joka on ollut tähänastisen elämäni paras, se olisi luultavasti juuri tuo nimenomainen kesä. Sinä kesänä minä tein siivoojan töitä ympäri kaupunkia, mutta ehdin myös viettää paljon aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka olivat minulle äärettömän tärkeitä ihmisiä silloin, kun vielä asuin Savonlinnassa. Vietimme monta onnellista iltaa ystäväni mökillä, saunoimme ja kävimme uimassa, mutta vietimme monta iltaa myös pikkukaupungin keskustassa, tanssimme jalkamme kipeiksi tanssilattialla ja kävimme aina valomerkin jälkeen uimassa torilla. Sinä kesänä istuimme yöllä vanhan kirjaston katolla juomassa viiniä, ajoimme Kuopioon hakemaan ystävämme kotiin, kiipesimme keltaisen autiotalon ikkunasta sisään ja rakastimme musiikkia ja elämäämme Ilosaarirocksissa sekä Puruvesi Popissa. Kaiken tämän lisäksi vietin myös aikaa maaliskuussa meille muuttaneen belgianpaimenkoiran kanssa, josta oli kovin lyhyessä ajassa tullut korvaamaton perheenjäsen, sellainen, jota ilman elämää olisi ollut vaikea kuvitella. Se oli ikimuistoinen kesä, sellainen, jota kaipaan edelleen hetkittäin ja sen päätteeksi ostin itselleni uuden järjestelmäkameran kesätyörahoillani, sen saman, joka on yhä edelleen silmäteräni ja joka sai uuden sulkimen viime syksynä entisen pettäessä, vaikka moni järkevä ihminen olisi sen sijaan varmasti ostanut suosiolla uuden kameran.

Syksyllä minä palasin jälleen Helsinkiin, mutta kaipasin silti jatkuvasti takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Aloitin viimeisen kokonaisen lukuvuoteni Metropoliassa, istuin päivät taloushallinnon ja rahoituksen luennoilla ja hetkittäin menetin hermoni niin, että olin valmis lopettamaan opintoni kesken. En kuitenkaan missään vaiheessa olisi varmaan oikeasti ollut valmis luovuttamaan, en ole ihminen, joka luovuttaa tuollaisissa asioissa kovinkaan helposti ja niin sekin syksy sujui opintojen osalta lopulta oikein hyvin arvosanoin. Sinä syksynä aloin miettiä myös opinnäytetyöni aihetta ja tuntui, että kaikilla muilla oli olemassa jokin uskomattoman mielenkiintoinen opinnäytetyön aihe, mutta minulla ei. Lopulta minullakin sitten oli, se aihe ilmaantui elämääni kuin vahingossa, eikä minun tarvinnut miettiä enää mitään muita vaihtoehtoja, se tuntui niin oikealta vaihtoehdolta, että olisin ollut valmis aloittamaan kirjoittamisen samantien.

Sinä syksynä minä kävin viikonloppujen lisäksi myös keskellä viikkoa keikoilla ja musiikista tuli yhä suurempi osa elämääni, lopulta juuri niin suuri osa, että aloin käymään Helsingin keikkojen lisäksi myös Tampereella keikoilla, sillä eiväthän ne Helsingin keikat riittäneet mihinkään. Lisäksi seikkailin jälleen myös itselleni tuntemattomissa paikoissa ympäri Helsinkiä ja rakastin kesällä ostamaani uutta kameraani sekä sitä, mitä kaikkea uutta se minulle mahdollisti, uuden järjestelmäkamerani kanssa valokuvaaminen tuntui paremmalta kuin aikoihin ja ehkä nimenomaan siksi minulla on tuolta syksyltä aivan loputtomasti valokuvia, valokuvaaminen vain tuntui niin hyvältä, että olisin voinut tehdä sitä jatkuvasti, kävellä itsekseni ympäri Helsinkiä uuden kamerani kanssa kyllästymättä siihen kovinkaan nopeasti.

Lokakuussa 2014 minä kävin viimeisen kerran ratsastamassa Paunolanmäen tallilla, sillä samalla islanninhevostallilla, jossa olimme äitini ja pikkusiskoni kanssa käyneet ratsastamassa jo vuosien ajan. Paunolanmäen talli oli minulle siitä erityinen talli, että siellä pääsin ensimmäistä kertaa ratsastamaan ilman, että se tapahtui kaviouralla samoja tehtäviä tunnista toiseen toistaen ja samalla pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan ratsastamisen rauhoittavuuden. Rakastin niitä vaelluksia kauniiden metsien rauhallisuudessa ja sitä, kuinka tallilla jokainen asiakas otettiin vastaan jotenkin todella henkilökohtaisesti, pysähdyttiin vaelluksen jälkeen vielä juomaan kuumat mehut ja juttelemaan kaikesta. Lokakuuhun 2014 tavallaan päättyi minun harrastukseni, vaikka minä en sitä vielä silloin tallin pihasta lähtiessäni tiennytkään.

Loppuvuodesta aloin miettiä tulevaisuuttani ja sitä, missä tahtoisin sen viettää. Kaipasin edelleen aivan suunnattomasti Savonlinnaan ja koska minä vietin siellä loppuvuodestakin yllättävän paljon aikaa, päätin hakea työharjoittelupaikkaa pikkukaupungin rauhallisuudesta ja kokeilla, jos elämäni sittenkin veisi minut takaisin siihen lapsuuteni kaupunkiin. Vain muutama päivä hakemukseni jälkeen minä kävin allekirjoittamassa työsopimuksen, jonka mukaan aloittaisin opintoihini kuuluvan työharjoitteluni savonlinnalaisessa kirjanpidon toimistossa heti kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen oloni oli todella huojentunut, jollain tavalla minä olin kaivannut Savonlinnan rauhallisuuteen jo kauan ja vaikka kuinka rakastin Helsinkiä, minä en ollut pitkään aikaan tuntenut oikeasti kuuluvani sinne, en ollut tuntenut, vaikka minä tiesin, että tulisin todennäköisesti aina ja ikuisesti kaipaamaan sinne takaisin.

En tiedä, mistä se edes johtui, ehkä siitä, että minä olin itse rauhoittunut niin suunnattomasti ja alkanut löytää itsestäni sellaisia puolia, joita en ollut koskaan ennen Helsinkiin muuttamistani itsessäni tunnistanut. En ollut ennen Helsinkiin muuttamistani koskaan edes ajatellut, että voisin joskus kaivata takaisin kotikaupunkiini, ajatellut, että voisin joskus kaivata takaisin sinne, missä minun roolini oli ollut olla koulukiusattu ja myöhemmin se masentunut tyttö, joka voi niin huonosti, että tahtoi vain paeta ongelmiaan jonnekin kovin kauas. Sinne minä kuitenkin kaipasin ja tieto siitä, että seitsemän kuukauden kuluttua asuisin jälleen siinä rakkaassa pikkukaupungissa, sai minut silloin rauhoittumaan.

Alkuvuonna 2015 seikkailin jälleen ympäri Helsinkiä ja mietin hetkittäin itsekseni, kuinka kaikki tuntui näyttävän jotenkin niin erilaiselta, kun tiesin, etten välttämättä tulisi näkemään niitä maisemia ainakaan hetkeen tai välttämättä koskaan, jos en koskaan enää palaisi siihen kaupunkiin jäädäkseni. Kävin monta kertaa kaikissa rakkaissa paikoissa ja tavallaan jätin hyvästejä, mutta samalla minä kävin myös monessa vielä tuntemattomassa paikassa, sillä tahdoin nähdä mahdollisimman paljon ennen kuin muuttaisin takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiiin. Jollain tavalla minua ahdisti se, että toukokuu lähestyi vääjäämättömästi, mutta samalla sen lähestyminen rauhoitti minua, kaikki tuntui jotenkin aivan äärettömän ristiriitaiselta ja siksi käytin kaiken aikani seikkaillen ympäri Helsinkiä ja hukkuen värivalojen loisteeseen eturivissä monta kertaa viikossa, se oli minun tapani käsitellä asiaa, sitä kaikkea ihan suunnatonta ristiriitaisuutta.

Sinä keväänä näin monta suunnattoman hienoa keikkaa, musiikki oli valtameren kokoista ja hetkittäin se tuntui olevan tärkeintä elämässäni, mutta ehdin minä tehdä muutakin. Yhtenä aamuna heräsin ennen auringonnousua ja matkustin aamun ensimmäisellä lautalla Suomenlinnaan, vietin siellä monta tuntia istuen kallioilla ja kuunnellen meren kohinaa, se oli kaunis päivä ja niitä kauniita päiviä oli sinä keväänä paljon, oli päiviä, jolloin kävelin Seurasaaressa ja päiviä, jolloin minä rauhoituin itsekseni museoissa. Aivan viimeisenä iltana ennen muuttoani seisoin eturivissä Von Hertzen Brothersin keikalla ja itkin. Minä tahdoin hyvästellä elämäni pääkaupunkiseudulla eturivistä käsin, tahdoin viettää sen viimeisen illan värivalojen loisteessa ja istuessani sitten aamuyöllä parvekkeellani aamun vähitellen sarastaessa mietin itsekseni, miksi ei tunnu miltään. Ei vain enää tuntunut, olin kai tavallaan valmis lähtemään ja herätessäni seuraavana aamuna parvisängystäni, pakkasin viimeisiä tavaroitani pahvilaatikoihin, käärin rikkoutuvia astioita sanomalehtiin, laitoin edellisenä iltana ostamani vinyylin levyjä täynnä olevan laatikon päällimmäiseksi ja katselin sitten vielä hetken parvekkeeltani avautuvaa maisemaa. Ennen lähtöäni matkustin M-junalla keskustaan palauttamaan avaimeni, pudotin ne postiluukusta kirjekuoressa ja tuntia myöhemmin istuin autossa matkalla Savonlinnaan, hetken tuntui haikealta.

Saavuttuani Savonlinnaan asuin hetken aikaa vanhempieni luona ennen kuin sain avaimet uuteen asuntooni ja yritin ymmärtää, että olin palannut kotiin, minä olin ihan todella palannut kotiin, vaikka olin vain muutama vuosi aiemmin vannonut, etten enää koskaan palaisi jäädäkseni. Yritin ymmärtää ja samalla valmistauduin pikkusiskoni lakkiaisiin, kävin maaseudun rauhassa ottamassa hänen kanssaan ylioppilaskuvia ja viikkoa myöhemmin aloitin harjoitteluni siinä savonlinnalaisessa keskustassa sijaitsevassa kirjanpidon toimistossa, jossa olin käynyt seitsemän kuukautta aiemmin kirjoittamassa työsopimuksen. Samana päivänä minä muutin myös Linnankadun yksiööni, se oli äärettömän kaunis ja valoisa asunto, enkä voisi vieläkään kuvitella mitään parempaa sijaintia asunnolle, näin kauan aloillaan seisoneen asuintaloni tuuletusparvekkeelta 1400-luvulla rakennetun Olavinlinnan ja kotioveltani oli noin viisikymmentä metriä järvelle, se oli uskomaton paikka asua, aivan uskomaton ja voisin milloin vain muuttaa sinne takaisin, milloin vain.

Se oli monella tavalla todella opettavainen kesä, sen kesän aikana ehdin ahdistua aivan suunnattomasti kaikesta ja olla samanaikaisesti tavattoman onnellinen siitä, että sain olla juuri siellä, siinä valoisassa asunnossa Linnankadulla, sillä kadulla, jolla olin aina tahtonut asua. Minulla vain oli ensimmäistä kertaa vuosiin oikeasti aikaa pysähtyä miettimään kaikkea, pikkukaupungin rauhallisuudessa omassa yksin pienessä yksiössäni oli valtavasti tilaa omille ajatuksilleni ja hetkittäin se tuntui uskomattoman raskaalta, vaikka oli elämässäni kesän aikana myös niitä hetkiä, kun en osannut kuin hymyillä kaikelle. Niitä hetkiä, kun matkustin Kangasniemelle valokuvaamaan The Blankoa ja Von Hertzen Brothersia ja kun muutamaa viikkoa myöhemmin istuin Ilosaarirockin leirintäalueella ystävieni kanssa, huusin ääntäni käheäksi Placebon keikalla ja join punaviiniä teltassa kaatosateella. Hetkiä, jotka vietin minulle rakkaiden ihmisten kanssa ja hetkiä, joiden muistuessa mieleeni en osaa vieläkään muuta kuin hymyillä, niitä hetkiä oli lopulta kuitenkin enemmän kuin niitä kovin huonoja ja ahdistavia. Sen kesän päätteeksi me kävimme hakemassa vanhemmilleni kolmannen koiran, toisen belgianpaimenkoiran, joka on nykyään minulle se kaikista rakkain koira, sellainen, josta luopuminen olisi äärettömän hankalaa. Sinä kesänä minä opin paljon itsestäni, ymmärsin, kuinka äärettömän ristiriitainen ihminen minä olin, kuinka tahdoin samanaikaisesti asua sekä pikkukaupungin rauhallisuudessa että Helsingin kiireessä ja kuinka tahdoin olla yksin, mutta silti ihmisten keskellä, olla kiireinen ja silti nauttia loputtomasta rauhallisuudesta.

Ymmärsin, kuinka äärettömän hukassa minä olin itseni kanssa ja kuinka en ollutkaan yhtään varma siitä, mitä tahdoin tulevaisuudeltani, kuinka minä en tiennyt yhtään mitään siitä, kuka minä todellisuudessa olen. Syksyn tullessa minä kuitenkin taas rauhoituin, opettelin soittamaan akustista kitaraani ja kävelin hetkittäin Sulosaareen nauttimaan metsän huminasta ympärilläni, tein viimeisiä työviikkojani  harjoittelussa ja kirjoitin samalla opinnäytetyötäni loppuun. Se oli tavallaan kaunis syksy, kävelin paljon kamerani kanssa ikuistamassa syksyn uskomattomia värejä, kävin muutaman kerran Myyrmäessä viimeistelemässä opintojani ja lähettäessäni marraskuun alussa valmiin opinnäytetyöni Helsinkiin arvioitavaksi tuntui kummalliselta, että se kolmen ja puolen vuoden työ oli todella viimein tulossa päätökseensä.

Marraskuussa, kaksi päivää ennen kuin täytin 23, minä tapasin ystävieni keikalla ihmisen, jonka viereen nukahdan edelleen iltaisin ja luulen, että mikäli en olisi koskaan tavannut häntä, elämäni oli nyt jotain aivan muuta kuin mitä se nyt on. Silloin marraskuussa minä kuitenkin rakastuin ensimmäistä kertaa vuosiin, rakastuin niin, että joulukuun alussa matkustin Jyväskylään viettämään aikaa tämän pari viikkoa aiemmin tapaamani miehen kanssa ja tiesin, että hänen kanssaan tulisin kokemaan tulevaisuudessa vielä monta aivan uskomattoman onnellista hetkeä. Ensimmäisen niistä hetkistä sain kokea vain pari viikkoa myöhemmin, kun matkustimme joulukuun puolivälin jälkeen yhdessä Helsinkiin, kirjauduimme sisään kauniiseen hotelliin ja seikkailimme yhdessä pitkin niitä katuja, joiden nimiä en enää muistanut. Seuraavana päivänä minä valmistuin viimein tradenomiksi, tämän rakkaan ihmisen katsellessa yleisössä minä seisoin siinä samassa auditoriossa, jossa olin muutama vuosi aiemmin tehnyt pääsykokeeni, ja lähtiessämme illalla juhlimaan valmistumistamme yhdessä ystävieni kanssa minä olin typerän onnellinen, niin rakastunut ja onnellinen, etteivät sanat riittäisi koskaan kuvailemaan niitä tunteita. Se ihminen vierelläni ja se, että olin juuri valmistunut, tekivät minut ihan kamalan onnelliseksi ja muistan edelleen, kuinka kävellessämme hotellille aamuyöllä hymyilin aivan lakkaamatta.

Vuoden viimeisenä päivänä tuntui kuin koko elämä todella olisi vasta edessä ja siitä elämästä tulisi hieno, minulla oli kaikki siinä hetkessä aivan äärettömän hyvin, minulla oli tuoreet tutkintopaperit kirjekuoressa ja ihminen, joka rakasti minua, vierelläni tukemassa minua. Lähdin vuoteen 2016 punahiuksisena ja onnellisena, odottavaisin mielin ja olin varma siitä, että vuodesta tulisi käsittämättömän hieno, sellainen, jonka muistaisin varmasti koko loppuelämäni, vain jälkimmäisestä olin lopulta oikeassa, vuodesta tuli kyllä ikimuistoinen, mutta siitä minä en tiedä, oliko se kovin hieno.

Alkuvuonna 2016 asuin vielä Savonlinnassa, siinä uskomattoman rakkaassa ja valoisassa yksiössäni Linnankadulla, mutta samanaikaisesti elin kaukosuhteessa ja matkustin aina hetkittäin Jyväskylään viettämään aikaani sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Minun on myönnettävä, että minulle se kaukosuhde oli niiden muutaman kuukauden ajan äärimmäisen raskas ja minulla oli jatkuvasti niin järjettömän suuri ikävä, että se vaihtui aina hetkittäin ahdistukseen ja minun oli todella hankala olla yksin, laskea aina päiviä siihen, milloin nähdään. Helmikuussa minä sitten irtisanoin sen ihanan asuntoni vuokrasopimuksen ja aloin etsiä itselleni asuntoa Jyväskylästä, sillä se tuntui olevan ainoa ratkaisu siihen, kuinka meidän kaukosuhde tulisi päätökseensä ja voisimme elää aivan tavallisessa parisuhteessa, sellaisessa, jossa ei tarvitse matkustaa neljää tuntia nähdäkseen toisen ja voidakseen viettää aikaa yhdessä, eikä aina vain yksin.

Tuntui aivan käsittämättömältä, että alle vuosi sen jälkeen, kun olin muuttanut Helsingistä Savonlinnaan, olin jälleen päättänyt muuttaa ja siksi minusta tuntui jälleen aivan yhtä ristiriitaiselta kuin silloin, kun muutin pois Helsingistä. Hetkittäin kaduin sitä, että olin irtisanonut täydellisen asuntoni (kadun sitä muuten edelleen hetkittäin, koska missään en ole tuntenut olevani niin vahvasti kotona ja no, olihan se täydellinen asunto ja sijainti) ja hetkittäin kuitenkin tuntui, että se olisi ainoa oikea ratkaisu. Lopulta maaliskuun lopussa muutin Jyväskylään, tähän pieneen 27 neliön asuntoon, joka oli valmistunut vain muutamaa päivää ennen muuttoani ja tavallaan kai kuvittelin, että elämäni alkaisi tuntumaan helpommalta, kun asuin lähempänä sitä maailman rakkainta kaupungissa, jossa työmahdollisuudetkin olivat paremmat kuin Savonlinnassa, kuvittelin, ettei menisi aikaakaan, kun minun elämässäni olisi taas kaikki palaset kohdallaan.

Jyväskylä ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani ja sen kevään aikana minä voin rehellisesti sanottuna todella huonosti, istuin pienessä asunnossani päivästä toiseen osaamatta lähteä sieltä yhtään mihinkään, vieras kaupunki ei kutsunut minua tutustumaan itseensä, eikä niitä töitäkään tuntunut saavan, vaikka minä niitä kuinka yritin hakea. Niin minusta tuli tavallaan oman asuntoni vanki, tuntui kuin minulla ei olisi ollut mitään omaa elämää, vain se meidän yhteinen elämämme ja ne hetket, kun olimme yhdessä. Muuten minä nukuin myöhään, katsoin päivittäin tuntikausia Netflixiä ja kaduin hetkittäin aivan äärettömästi sitä, että olin muuttanut pois rakkaasta pikkukaupungista, minä kaduin sitä, että olin jättänyt kaiken tutun ja turvallisen taakseni ja päätynyt sitten lopulta siihen tilanteeseen, jossa siinä hetkessä olin.

Kesä oli kuitenkin tavallaan hyvä, juhannuksena istuin laiturilla juomassa viiniä ja pari viikkoa myöhemmin rakastin musiikkia Provinssirockissa, nostin käteni ilmaan loputtomalta tuntuneesta rakkaudesta ja huusin niin, että se tuntui jokaisessa solussani, heinäkuussa vietin paljon aikaa rakkaassa pikkukaupungissa, rauhoituin ja valokuvasin, vietin kolmen koiramme kanssa. Elokuun alussa, palattuani pikkukaupungista takaisin Jyväskylään, matkustimme maailman rakkaimman ihmisen kanssa Isnäsiin, istuimme nurmikolla kuuntelemassa musiikkia ja katselimme yön pimeydessä omenapuihin sytytettyjä lyhtyjä, kävelimme pitkin hiekkatietä aamuyöllä ja nukuimme vanhan puutalon yläkerrassa, jonka seinillä kiipeili aamuisin hämähäkkejä. Loppukesästä kävimme vielä yhdessä Helsingissä katsomassa Shivan Dragnia ja istuessamme aamuyöllä öisen Helsingin kaduilla mietimme, että tahtoisimme jonain päivänä muuttaa sinne yhdessä, se oli kovin onnellinen hetki ja luulen, etten unohda sitä koskaan, olin niin kovin rakastunut ja onnellinen.

Syksyllä minä aloitin työkokeilun Nuorten Taidetyöpajalla Kuvasta viestiksi -pajalla, joka osoittautui ihan äärettömän hyväksi vaihtoehdoksi siinä vaiheessa elämääni, se toi arkeeni jotain sisältöä ja sai samalla innostumaan uudelleen valokuvaamisesta sekä opettelemaan uusia asioita sen suhteen, tekemään kaikkea sellaista, mitä olin koko alkuvuoden vain kuvitellut tekeväni. Taidetyöpajalla sain myös uusia kavereita, eikä elämäni Jyväskylässä tuntunut enää ihan niin tavattoman yksinäiseltä, itseasiassa elämäni alkoi tuntua jopa ihan hyvältä ja hetkittäin minä olin kamalan onnellinen kaikesta. Syyskuun lopussa onnellisuus vaihtui kuitenkin jälleen kyyneliin, kun palatessani Taidetyöpajan leiriltä rakkaaseen pikkukaupunkiin luhistuin eteisen lattialle kuullessani, että vanha Niilo-koiramme oli saatettu viimeiselle matkalleen vain muutamaa päivää ennen kuin olin ehtinyt hyvästelemään sen. Sen jälkeen meni kuukausia ennen kuin pystyin ajattelemaan asiaa itkemättä ja loppuvuosi meni hetkittäin asiaa surressa, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin aika rutiininomaisesti Taidetyöpajalla valokuvaten ja videokuvaten, editoiden ja nauraen aivan kaikelle järjettömälle. Värjäsin hiukseni jälleen punaisiksi, kävin Helsingissä katsomassa Bring Me the Horizonin keikan ja kävelin pitkin kauniisiin jouluvaloihin verhoutunutta Aleksanterinkatua vuorokauden viimeisinä tunteina, aina illan hämärässä minä poltin kynttilöitä pienessä asunnossani ja kirjoitin kaikesta niin, että elämäni kuulosti kauniilta, vaikka todellisuudessa en osannut yhtään olla yksin ja ahdistus sai minut välillä piiloutumaan kuoreeni, kyyneleet valumaan poskipäilleni.

Vuonna 2017 minä aloitin toisen työkokeiluni, tällä kertaa Music Against Drugsilla sosiaalisen markkinoinnin parissa ja sain tehdä mielenkiintoista kampanjaa aivan ihanien ihmisten kanssa, kampanjaa, joka oli minulle itselleni tärkeä ja merkityksellinen. Se kevät oli monella tavalla hyvä, sen lisäksi, että sain oppia paljon sosiaalisesta markkinoinnista ja vielä sitäkin enemmän itsestäni, kevät oli täynnä kauniita hetkiä, niitä sellaisia, jotka saavat edelleen hymyilemään. Minä pysähdyin usein aamuisin työmatkallani hetkeksi valokuvaamaan kevätaamun lempeitä auringonsäteitä, kävelin satamassa rakkaan, vuosien takaisen musiikin soidessa kuulokkeissani ja kävin katsomassa muutaman uskomattoman hienon keikan Lutakossa, vierailin aina hetkittäin pikkukaupungissa viettämässä aikaa perheeni ja kahden ihastuttavan koiramme kanssa ja ihmettelin sitä, kuinka luonto heräsi vähitellen kevääseen, hitaasti ja varovaisesti, niin kauniisti.

Kesällä minä voin kuitenkin taas huonommin, se, että jäin ensimmäistä kertaa melkein vuoteen taas istumaan pieneen asuntooni ilman, että minun täytyi aamuisin herätä lähteäkseni johonkin, sai minut hetkittäin vaipumaan siihen samaan epätoivoon, jota olin kokenut edellisenä keväänä muuttaessani Jyväskylään. Niin minä matkustin jälleen rakkaaseen pikkukaupunkiin ja heti, kun alkoi vähitellen taas tuntumaan siltä, että elämässä oli enemmän onnellisuutta kuin niitä huonoja hetkiä, jäin yhtenä heinäkuisena päivänä polkupyröräillessäni auton alle ja vaikka olin onnettomuuden aikana lentänyt tuulilasin ja konepellin kautta suoraan asfalttiin, onnistuin murtamaan vain pohjeluuni. Seuraavat viikot kuljin kyynärsauvojen kanssa, sillä sen lisäksi, että käveleminen oli hetkittäin todella hankalaa, en halunnut rasittaa jalkaani yhtään enempää. On kyllä myönnettävä, että hetkittäin jätin kyynärsauvat kotiin ja vastoin kaikkia kehoituksia lähdin esimerkiksi katsomaan presidentti Putinin saattuetta ja samalla satutin jalkani uudelleen, näitä kertoja oli useampiakin ja luulen, että jalkani olisi parantunut nopeammin, jos olisin malttanut vain olla, pysähtyä ja antaa jalkani parantua.

 

Syksyyn mennessä pohjeluuni kuitenkin viimein parantui ja muistan edelleen, miltä tuntui ottaa ensimmäiset askeleet niin, ettei se sattunut juuri lainkaan ja vielä paremmin muistan sen hetken, kun otin pari ensimmäistä juoksuaskeltani. Jalan parantuminen sai elämänkin tuntumaan jälleen huomattavasti helpommalta ja syksyllä minä vietin jälleen paljon aikaa rakkaassa pikkukaupungissa, kävelin paljon metsissä kamerani kanssa ja kuljin pitkin niitä maailman tutuimpia kadunkulmia kahden koiramme kanssa, niiden, jotka toivat paljon onnellisuutta elämääni sen syksyn aikana. Nautin aivan suunnattomasti niistä hetkistä, kun ei ollut kiire mihinkään ja sain kulkea vanhempieni takapihalta avautuvassa metsässä ihastelemassa syksyn uskomattoman kauniita värejä, nautin siitä, että sain ikuistaa ne valokuviin ja kirjoittaa siitä, miltä metsän rauhallisuus tuntui. Minusta tuntuu, että se heinäkuinen onnettomuus oli saanut minut miettimään elämääni tavallaan aivan eri näkökulmasta, sillä se, että minulle olisi voinut käydä siinä sekunnin murto-osassa aivan järjettömän huonosti, oli pysäyttänyt minut, pakottanut ajattelemaan, että elämässäni oli todellisuudessa kaikki oikein hyvin, vaikka minulla ei ollutkaan työpaikkaa, jonka puuttuminen tuntui aiemmin määritelleen aivan koko elämäni.

Lokakuun alussa rakas isoisäni nukahti ikuiseen uneen pitkäaikaisen sairaudun uuvuttamana ja vaikka minusta tuntui lohdulliselta ajatella, että hän oli nyt paremmassa paikassa, suru tuntui ihan jokaisessa hengenvedossani. Hautajaisissa kyyneleet valuivat vuolaina poskipäilleni ja minun oli vaikea hengittää, se oli yksi niistä hetkistä, joita olin pelännyt siitä hetkestä lähtien, kun lapsena ymmärsin, että jokainen meistä kuolee joskus. Isoisäni kohdalla kuolema ei tullut millään tavalla yllätyksenä ja olin monta kertaa joutunut varautumaan siihen pahimpaan, mutta silti se tuntui aivan käsittämättömältä, että hän oli poissa, nukkui nyt ikiuista unta suuren männyn varjossa. Minusta tuntuu, etten minä olisi ollut siihen koskaan valmis, ajattelin sinä syksynä hautajaisten jälkeen ja kävellessäni metsässä syksyn väriloiston keskellä huokaisin itsekseni, kuinka onnellinen minä olin siitä, että sain hyvästellä hänet viimeisen kerran juuri niin kauniina syksynä ja että isoisän hautapaikkaa varjostavaan mäntyyn oli kiinnitetty linnunpönttö, isoisä rakasti lintuja.

Vuodenvaihteessa päätin, että vuodesta 2018 tulisi kaikesta huolimatta hieno, päätin, että huolimatta siitä, mitä vuoden aikana tulisi tapahtumaan, minä pitäisin kiinni omasta onnellisuudestani ja pitäisin itsestäni huolta, en antaisi itseni enää vajota siihen samaan epätoivoon, joka oli ollut edellisten vuosien aikana usein läsnä. Päätin, että vuodesta 2018 tulisi hieno ja nin siitä tulikin, itseasiassa vuosi 2018 oli yksi tähänastisen elämäni hienoimmista vuosista ja muistelen sitä edelleen lämmöllä, niin uskomattoman kauniita, mahtavia ja tärkeitä hetkiä ne kaksitoista kuukautta olivat täynnä.

Tammikuun puolivälissä minä istuin toisen koiramme, Lisan, kanssa kahdestaan lapsuudenkotini olohuoneessa, olin jäänyt huolehtimaan siitä vanhempieni matkustaessa vanhemman koiramme, Aadan, kanssa tapaamaan Aadan tulevaa sulhasta ja kokeilemaan kiinnostuisivatko koirat toisistaan siinä määrin, että saataisiin lopulta aikaiseksi pentuja. Aada ei kuitenkaan silloin ollut kovin kiinnostunut tästä hurmaavasta pojasta ja vanhempieni käytyä seuraavana päivänä kokeilemassa tätä uudelleen, sain äidiltäni viestin, että Trombi on tulossa meille Aadan kanssa. Niin meillä oli kotona seuraavien viikkojen ajan myös Trombi, tuo herttainen karvakuono, joka rakasti huomiota enemmän kuin kumpikaan meidän koirista ja suostui syömään ruokansa vain posliinilautaselta. Minä matkustin takaisin Jyväskylään ennen kuin Aada lämpesi pojalle tarpeeksi, mutta olen edelleen tavattoman onnellinen siitä, että matkustin, sillä seuraavat viikot olivat äärettömän onnellisia. Niiden viikkojen aikana vietimme maailman rakkaimman kanssa paljon aikaa yhdessä, valokuvasimme hämärissä häkkivarastoissa ja auringonsäteisiin verhoutuneilla kaduilla, kävimme yhdessä Helsingissä katsomassa Milky Chancen keikan ja nauroimme kävellessämme lumisateessa pitkin Helsingin katuja, niin, ne viikot olivat onnellisia ja niiden aikana mietin jälleen kerran, kuinka onnekas minä olin, kun vieressäni oli juuri se ihminen.

Maaliskuussa matkustin takaisin Savonlinnaan, kävin pikkusiskoni kanssa Savonlinnasalissa katsomassa Apulannan uskomattoman Älä usko lauluihin -konserttisalikeikan ja vietin rauhallisia aamuja koirien seurassa, seurasin, kuinka Aadan vatsa alkoi vähitellen näyttää siltä, että siellä todella kasvoi viisi koiranpentua. Maaliskuun lopussa, itseasiassa päivälleen tasan vuosi sitten, palattuamme äitini ja Aadan kanssa aamulenkiltä alkoi näyttää siltä, että Aadan synnytys oli käynnistynyt ja siitä ei mennyt aikaakaan, kun isäni avusti ensimmäisen mustan koiranpennun maailmaan. Lopulta koiranpentuja syntyi viiden sijaan kuusi ja seuraavat seitsemän viikkoa minä pidin päivisin huolta niistä pienistä karvakuonoista, joiden silmät eivät olleet vielä edes auki. Muistan edelleen sen hetken, kun näin ensimmäisen kerran koiranpennun avaavan varovaisesti silmänsä, se hetki oli taianomainen ja niitä taianomaisia hetkiä sain kokea niiden seitsemän viikon aikana enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, niiden seitsemän viikon aikana minä sain kokea paljon sellaista, mistä olen edelleen kiitollinen, kaikkea sellaista, mikä kasvatti minua myös ihmisenä.

 

Sen lisäksi, että ne seitsemän viikkoa olivat todella opettavaisia ja erityisiä, ne saivat minut myös rauhoittumaan aivan eri tavalla kuin mikään aiemmin. Istuessani pentulaatikon vieressä katselemassa niiden pienten, vuorokauden vanhojen koiranpentujen rauhallista unta, pitäessäni niitä sylissä istuessani sohvalla ja katsellessani niiden lopulta juoksevan ympäri niiden suurta pentuaitausta auringonsäteiden alla, minä en voinut kuin rauhoittua, koiranpentujen läsnäolo teki minulle todella hyvää. Lopulta minä jouduin kuitenkin palaamaan takaisin Jyväskylään vain muutamaa päivää ennen kuin ensimmäinen pieni pentu lähti maailmalle oman uuden perheensä luokse, sillä olin käynyt huhtikuun lopussa työhaastattelussa ja aloitin työni nykyisessä työpaikassani Nuorten Suomella. Sinä iltana silmäni täyttyivät kyynelistä vain siksi, että minulla oli jo silloin niin sanoinkuvaamaton ikävä jokaista pientä koiranpentua, jonka olin nähnyt kasvavan sen kevään aikana, minulla oli ikävä sitä, että ne purivat minua varpaista ja tarttuivat mekkoni helmaan.

Myös työsuhteen aloittaminen teki minulle hyvää, olin onnellinen siitä, että minulla oli arkiaamuisin paikka, jonne lähteä ja siitä, että minulle annettiin vastuuta ja minuun luotettiin, olin onnellinen siitä, että minua tarvittiin jossain. Seuraavat pari kuukautta menivät erittäin vahvasti töiden parissa, mutta ehdin minä niiden viikkojen aikana viettää myös paljon aikaa maailman rakkaimman kanssa, seikkailla kauniisiin paikkoihin valokuvaamaan ja kävellä sillan yli katsomaan lampaita, ehdin nauttia kesästä ja istua satamassa iltaisin, kuunnella lokkien naurua. Ehdin myös rakastaa musiikkia, nostaa käteni ilmaan rakkaudesta ja huutaa ääneni käheäksi ennen kuin heinäkuun puolivälissä aloitin parin viikon mittaisen kesälomani, jonka ajaksi matkustin hetkeksi takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Pikkukaupungin rauhallisuudessa kesä oli kauneimmillaan, nautin kauniista kesäpäivistä järven rannalla, katselin hurjasti kasvaneiden, kahden vanhemmilleni jääneen koiranpennun telmivän viileällä nurmikolla ja nukuin vanhan puutalon yläkerrassa, kuuntelin öisiä ääniä avonaisesta ikkunasta. Ennen heinäkuun loppua minä ehdin myös istua Kalliolinnan terassilla syömässä lettuja, käydä turistikierroksella Olavinlinnassa ja seisoa museolaivan kannella, katsella rakasta kaupunkia sinisen taivaan alla ja nähdä vanhoja ystäviäni kaupungin syntymäpäivänä, nähdä ilotulitukset ja nauraa itsekseni.

Elokuun alussa minä palasin takaisin töihin, mutta samalla nautin vielä kesästä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Olin valokuvaamisen suhteen jotenkin äärettömän inspiroitunut ja rakastin tavattomasti sitä, kuinka valokuvaaminen tuntui niin käsittämättömän hyvältä, minä kävelin maailman rakkaimman kanssa usein iltaisin valokuvaamaan jonnekin ja viettäessäni iltoja pienellä asunnollani istuin tietokoneeni ääreen editoimaan ja aloin vähitellen löytää siihenkin omaa tyyliäni. Vähitellen aloin ymmärtää, mikä näytti mielestäni hyvältä ja millaiset valokuvat kuvastivat minua itseäni, enkä olisi voinut olla siitäkään yhtään onnellisempi, sillä olin etsinyt itseäni valokuvaamisen suhteen niin kovin kauan.

Syyskuun puolivälissä vanhempani järjestivät keltaisen puutalon pihassa, ihan järven rannalla Ar'tfulfox's D-pentueen pentutapaamisen ja pääsin näkemään kaikki kuusi koiranpentua, joista olin keväällä seitsemän viikkoa pitänyt huolta. Se oli kaunis päivä ja minä olin onnellinen siitä, kuinka hienoja koiria meidän pienistä koiranpennuista oli kasvanut. Kaikista onnellisin olin kuitenkin siitä, että sain seurata niin läheltä kahden meille jääneen koiranpennun kasvamista ja viettää niiden kanssa aikaa muutenkin kuin pentutapaamisessa, olin onnellinen siitä, että ne kaksi pientä karvakuonoa tarttuivat edelleen mekkoni helmaan ja hakivat minulta huomiota aivan kuin silloin keväällä. Yksi syy siihen, miksi vuosi 2018 oli niin uskomattoman hieno, oli ehdottomasti se, että sain viettää ne seitsemän viikkoa koiranpentujen kanssa ja se, että sain seurata niistä kahden kasvua vielä syksylläkin niin läheltä, että saan seurata sitä jatkossakin.

Vuosi 2018 oli hieno tottakai muistakin syistä, se oli hieno siksi, että sain viettää niin hienoja hetkiä minulle rakkaiden ihmisten kanssa ja nauttia kesästä Jyväskylän lisäksi myös rakkaassa, tavattoman kauniissa pikkukaupungissa. Siksi, että minä pääsin viimein aloittamaan työt ja sain kokea itseni usein tarpeelliseksi, mutta myös siksi, että löysin viimein itseni ja oman tyylini valokuvaamisen suhteen ja olin inspiroitunut kirjoittamisesta, eikä sovi unohtaa sitä, että vuosi oli hieno tottakai myös siksi, että minä olin onnellisempi kuin olin ollut moneen vuoteen, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minun oli todella hyvä olla ja tuntui kuin elämä olisi kasassa, hyvä juuri sellaisenaan kuin se silloin oli.

Yksi äärettömän tärkeä (minä en tiedä uskallanko sanoa, että tärkein) syy siihen, miksi vuosi 2018 oli niin hieno, oli kuitenkin myös se, että kävin elokuun alussa ensimmäistä kertaa vuosikausiin ratsastustunnilla ja varasin sen jälkeen itselleni viikoittaisen ratsastustunnin. Se, että aloin käymään viikoittain tallilla viettämässä aikaa hevosten kanssa ja opettelemassa uutta ratsastustunnilla, teki minulle käsittämättömän hyvää ja olen edelleen kamalan onnellinen siitä, että uskalsin aloittaa uudelleen, että uskalsin mennä sille ihan ensimmäiselle tunnille ja nousta jälleen satulaan, olinhan haaveillut siitä niin luvattoman kauan, nähnyt unta pitkistä vaelluksista ja suunnitellut aloittavani uudelleen. Vuosien ajan olin miettinyt, kuinka se oli tavallaan ainoa harrastus, jota minä lapsuudestani todella kaipasin ja milloin voisi olla oikea hetki yrittää aloittaa harrastus uudelleen, mutta en ollut todellakaan miettinyt turhaan, sillä se, kuinka paljon olen viime syksyn jälkeen rakkaasta harrastuksestani saanut on jotain sellaista, mille sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä.

Vuoden 2019 alussa aloin käymään tallilla kaksi kertaa viikossa ja se on tehnyt minut näiden muutaman kuukauden aikana aivan tavattoman onnelliseksi, se, että olen saanut viettää entistä enemmän aikaa hevosten ja ponien kanssa. Tämä vuosi on alkanut muutenkin hienosti, minä olen nähnyt muutaman aivan uskomattoman hienon keikan, sulkenut silmäni musiikin tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani ja istunut yöllä bussissa matkalla takaisin Jyväskylään, katsellut pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana. Minä olen käynyt Helsingissä Kuva & Kamera sekä Helsinki Horse Fair -messuilla ihmettelemässä kaikkea, istunut saunan lauteilla puhumassa yhteisestä tulevaisuudesta ja nukahtanut sitten maailman rakkaimpaan kainaloon, olen tehnyt paljon töitä ja pitkän työpäivän jälkeen huokaissut itsekseni, kuinka kaikki se tehty työ lopulta kannatti, olen viettänyt monta iltaa pienessä, kynttilöiden valaisemassa asunnossani kirjoittaen ja nauttinut valokuvaamisesta, rakastanut elämää niin, ettei siinä ole ollut enää mitään järkeä.

Nyt on vasta maaliskuu, mutta minusta tuntuu, että tästäkin vuodesta tulee ihan tavattoman onnellinen, tänäkin vuonna minä tulen kokemaan paljon sellaisia asioita, joista en osaa vielä tässä vaiheessa sanoa yhtään mitään, tänäkin vuonna tulen itkemään siksi, että hetket ovat vain niin kovin kauniita ja nauramaan keskellä yötä kaikelle aivan järjettömälle.

Näihin kymmeneen blogivuoteen on mahtunut paljon. Siitä epävarmasta tytöstä, joka istui kymmenen vuotta sitten vanhempiensa makuuhuoneessa kirjoittamassa ensimmäistä blogitekstiään, on kasvanut kymmenessä vuodessa nainen, joka on 1400 blogitekstin ja satojen tuhansien valokuvien jälkeen vähitellen löytänyt oman äänensä, oman tapansa valokuvata ja kirjoittaa. Näihin vuosiin on mahtunut paljon uskomattoman onnellisia hetkiä, mutta myös niitä huonoja, sellaisia, kun kävellessäni aamuyöllä kotiin on tuntunut, ettei minusta ole mihinkään, mutta minusta tuntuu, että tästä eteenpäin niitä huonoja hetkiä tulee olemaan vähemmän. Tällä hetkellä minulla on äärettömän inspiroitunut olo sekä elämäni että tämän blogin suhteen, tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvältä ja minä odotan innoissani, mitä kaikkea se tuo tullessaan, sekä elämäni että tämän tänään kymmenen vuotta (tämä tuntuu vieläkin hurjalta) täyttävän blogin osalta.

Kiitos, että olet ollut mukanani tässä matkassa, kiitos huolimatta siitä, oletko ollut mukana alusta asti vai luetko vain tämän blogitekstin. Se, että olen saanut kirjoittaa elämästäni teille, on ollut minulle näiden kymmenen vuoden ajan suunnattoman tärkeää ja koska siitä on näiden vuosien aikana tullut vahvasti osa elämääni, aion jatkaa kirjoittamista ja valokuvaamista myös tästä eteenpäinkin – toivottavasti pysyt mukanani, se merkitsisi minulle aivan äärettömästi.