10. maaliskuuta 2019

YKSI HIENOIMMISTA KOSKAAN NÄKEMISTÄNI KEIKOISTA

P2250391P2250408P2250397

Kingston Wall. Yhtye, josta on minun on ollut aina jotenkin niin kovin vaikea sanoa yhtään mitään niin, että se olisi edes jollain tavalla tarpeeksi. Minulle Kingston Wall on aina ollut tavallaan mystinen yhtye, yhtye, jonka musiikki on ollut yksinkertaisesti niin vahvasti toisesta maailmasta, että sen äärellä on täytynyt hiljentyä ihan vain kuunnellakseen, päästäkseen sisälle musiikkiin vain ymmärtääkseen, ettei ollut kaikilla niillä edeltävillä kuuntelukerroilla ymmärtänyt musiikin hienoutta vielä lainkaan. En muista hetkeä, jolloin kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäistä kertaa, mutta en kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka olisivat kuunnelleet yhtyeen musiikkia silloin, kun yhtye oli vielä olemassa. En tietenkään kuulu, olinhan 2-vuotias yhtyeen soittaessa viimeisen virallisen keikkansa Helsingin Lepakossa joulukuussa 1994, enkä oikeastaan koskaan ole osannut olla surullinen siitä, etten päässyt näkemään yhtyettä koskaan värivaloissa, en ole osannut, sillä se ei olisi ollut koskaan millään tavalla mahdollista, yhtyeen tarinahan ehti päättymään ennen kuin oikeasti edes tiedostin, mitä ylipäätään on musiikki tai ennen kuin tiedostin ylipäätään kamalasti mitään muutakaan.

Vaikka en koskaan yhtyettä nähnyt värivaloissa tai kuunnellut yhtyeen musiikkia yhtyeen ollessa vielä olemassa, on  yhtyeen musiikki ollut vuosien ajan elämässäni läsnä aina hetkittäin, se on soinut luvattoman useasti kirjoittaessani tekstejä runomuotoisena pienessä, rakkaassa soluasunnossani Helsingin Malminkartanossa keskellä yötä ja istuessani parvekkeella katselemassa pimeyteen verhoutunutta taivasta, se on soinut kuulokkeissani kävellessäni itsekseni illan ensimmäisinä tunteina kotiin ja maatessani asuntoni lattialla unettomina öinä. Teinivuosinani pyörin paljon sellaisessa porukassa, jonka keskuudessa musiikilla oli todella merkittävä rooli, mutta siltikään minä en teinivuosinani koskaan kuunnellut Kingston Wallia, enkä muista kenenkään ystäväni oikeastaan koskaan puhuneenkaan kyseisestä yhtyeestä, yhtyeen musiikki tuli elämääni vasta sitten, kun muutin Helsinkiin seitsemän vuotta sitten. Kovin myöhään se on tullut varmasti monen muunkin elämään, sillä vuonna 1994 sen aivan viimeiseksi jääneen keikkansa Sörnäisten vankilassa itsenäisyyspäivänä soittanut Kingston Wall ei koskaan kasvanut kovin suureksi yhtyeeksi, ei sellaiseksi suomalaisten suosikiksi kuin esimerkiksi Eppu Normaali tai vaikka Dingo eikä yhtye myöskään tehnyt minkäänlaista läpimurtoa ulkomailla. Yhtyeen musiikki jäi tavallaan pienten piirien musiikiksi ja luulen, että yhtyeen musiikista tuli suurempaa vasta vuosia sen jälkeen, kun haaveet yhtyeen tarinan jatkumisesta olivat lopullisesti päättyneet kesäkuussa 1995. 

P2250422P2250460

Osa yhtyeen mystisyydestä liittyy omassa elämässäni nimenomaan siihen, kuinka haaveet Kingston Wallin tarinan jatkumisesta lopulta päättyivät. Yhtyeen kolmas, vuonna 1994 ilmestynyt albumi III Tri-Logy ei myynyt kovin hyvin ja yhtye soitti saman vuoden joulukuussa viimeiset keikkansa, joista ehti kulua vain puoli vuotta, kun yhtyeen kitaristi-laulajan elämä päättyi hyppyyn Töölön kirkon tornista. Petri Walli oli todellinen kitarasankari, mutta samalla hän oli myös paljon muutakin, hän oli ristiriitainen ihminen, hän oli taiteilija ja bisnesmies, armeijasta vänrikkinä kotiutunut hippi, elämäänsä vakavasti suhtautunut etsijä ja mystiikan maailmaan uppoutunut mietiskelijä. Siihen, miksi Walli lopulta päätyi hyppäämään 26-vuotiaana Töölön kirkon tornista, tuskin koskaan saadaan tilannetta kokonaisuudessaan selittävää vastausta, enkä itsekään tahdo tässä tekstissä syytä alkaa pohtimaan. Wallin kuolema on kuitenkin vaivannut minua vuosien ajan ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se käy mielessä lähes aina kuunnellessani yhtyeen musiikkia, se on nimittäin yksi niistä asioista, jotka tekevät yhtyeen musiikista minulle niin mystistä, jotain sellaista, mistä on vaikea kirjoittaa ja josta en siksi olekaan kirjoittanut varmaan koskaan aiemmin, tämä on nyt se aivan ensimmäinen kerta.

Lyhyestä urastaan huolimatta Kingston Wall ehti kuitenkin jättää pysyvän jäljen suomalaiseen musiikkikentään, mutta myös sekä kaikkiin bändin livenä nähneisiin että myös kaikkiin meihin, jotka ovat löytäneet yhtyeen musiikin vasta vuosia yhtyeen viimeisen keikan jälkeen, vuosia sen jälkeen, kun mestari Walli päätti elämänsä aivan liian nuorena. Se, millaisen jäljen Kingston Wall on jättänyt allekirjoittaneeseen liittyy vahvasti niihin vuosiin, kun minä vielä asuin Helsingissä ja kirjoitin eri tavalla kuin nykyään kirjoitan, niihin vuosiin, kun seikkailin ympäri Helsinkiä ja pysähdyin aina hetkittäin kirjoittamaan, jollain tavalla yhtyeen musiikki oli niissä hetkissä minulle äärettömän tärkeää. Niitä hetkiä oli paljon, niitä, kun istuin aloilleni paikassa, jossa en ollut koskaan ennen käynyt ja kaivoin kangaskassistani muistikirjan, kirjoitin sen hetken muistiin. Vielä enemmän oli niitä hetkiä, kun yön unettomina tunteina istuin pienessä soluasunnossani kirjoittamassa tekstejä runomuodossa, minulle niissä teksteissä soi edelleen vahvasti Kingston Wall.

Kun lokakuussa luin uutisen siitä, että Kingston Wallin basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki herättäisivät yhtyeen musiikin taas hetkeksi henkiin Von Hertzen Brothersin kanssa Tavastialla Wallin syntymäpäivänä helmikuun lopussa, en miettinyt hetkeäkään, ostanko lipun keikalle. En miettinyt ja lokakuun lopussa heräsin aamulla ostamaan lipun keikalle, joka varattiin loppuun kolmessa minuutissa ja jolle olisi tulijoita riittänyt huomattavasti enemmän kuin mitä Tavastian kapasiteetti sallii. Huolimatta siitä, että minä en ollut tavallaan koskaan ollut surullinen siitä, etten ollut nähnyt yhtyettä koskaan värivaloissa, minusta tuntui, että nyt olisi se hetki ja oikeat ihmiset siihen, että minä pääsisin tarpeeksi lähelle yhtyettä ilman, että sen keulakuvana nähtäisiin itse mestari Walli, nyt olisi se hetki ja oikeat ihmiset.

P2250649P2250652P2250650

Kingston Wall jäi historiaan progressiivista rockia, psykedeliaa ja elektronista musiikkia yhdistelleenä yhtyeenä, jonka keikat olivat täynnä yhteenkuuluvuutta, järjetöntä hurmosta ja jotain sellaista, mikä tuntui olevan jostain aivan toisesta maailmasta. Yhtyeenä, jonka keikat olivat jotain sellaista, minkä lähelle uskoin pääseväni, kun yhtyeen jäljellä olevat jäsenet yhdistäisivät voimansa Wallin nuoruusvuosien tuttujen Von Hertzenin veljesten kanssa. Minä uskoin siihen, sillä olin nähnyt sen uskomattoman energian, jonka pelkästään Sami Kuoppamäen ja veljeskolmikon yhdistäminen sai aikaiseksi ja kun viimein seisoin loppuunmyydyllä Tavastialla yleisömeren keskellä muutamaa minuuttia ennen keikan alkamista aloin uskoa siihen vielä enemmän. Yleisömeren keskellä vallitsi odottava tunnelma, sellainen, jota en ollut koskaan tuntenut missään, siinä oli jotain aivan käsittämättömän suurta ja kaunista, jotain sellaista, mikä räjähti käsiin tämän viisikon noustessa värivalojen loisteeseen ja Another Piece of Caken kaikuessa yleisömeren ylitse, aina parvelle asti. Jotain sellaista, mikä sai loputtomalta tuntuvan yleisömeren syttymään liekkeihin heti ensimmäisinä sekunteina.

Kingston Wall oli aikoinaan yhtye, jolla ei ollut tapana soittaa värivalojen loisteessa biisejä seuraten levytyksiä vaan improvisoida ja antaa musiikin viedä samalla mukanaan. Tämäkin yhtyeen jäljelle jääneistä jäsenistä ja von Hertzenin veljeksistä koostunut kokoonpano siirtyi biisistä toiseen aivan lennosta ja se energia, joka vyöryi kuin hyökyaaltona yleisömeren ylitse keikan ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, oli jotain sellaista, mitä en muista koneeneni koskaan aiemmin millään keikalle, se oli minulle jotain aivan uutta, jotain sellaista, mitä en olisi osannut edes odottaa, vaikka tiesin, että Kingston Wall oli tunnettu nimenomaan keikoistaan. Heti ensimmäisen biisin jälkeen kuultiin Welcome to Mirrorland, I'm the King I'm the Sun, You ja With My Mind, joka on yksi niistä biiseistä, jotka soivat aikoinaan paljon kuulokkeissani kirjoittaessani. Seitsemäntenä kuultu yhtyeen toisen albumin avausraita We Cannot Move oli itselleni ja uskon, että myös kovin monelle muullekin sen yleisömeren keskellä, yksi keikan hienoimmista hetkistä, lavalla ollut viisikko tuntui olevan liekeissä ja niin tuntui olevan myös koko yleisömeri. Niin vahva energia täytti loppuunmyydyn Tavastian, eikä se äärettömältä tuntunut energia näyttänyt hiipuvan seuraavienkaan biisien Istwan, Could It Be So? ja Štüldt Håjt, joista viimeistä Kingston Wall ei ollut koskaan uransa aikana ehtinyt soittaa värivalojen loisteessa.

Vaikka Petri Walli ei fyysisesti paikalla ollutkaan, minusta tuntui, että hän kuitenkin oli siellä henkisesti, hän oli siinä lavan edustalle hänelle tyhjäksi jätetyllä paikalla ja luulen, että hän oli onnellinen siitä, kuinka suunnattomasti yhtyeen musiikki merkitsi edelleen sekä sen soittajille että myös kuulijoille. Soittamisesta puheenollen, sen lisäksi että Sami Kuoppamäki oli aivan ilmiömäinen ja Jukka Jylli hoiti tonttinsa varmasti yhtä varmasti kuin aina ennenkin, on mainittava myös Kie von Hertzen, joka täytti kaikista suurimmat saappaat keikan aikana. Kie von Hertzen otti Petri Wallin soittotyylin aivan uskomattomalla tavalla haltuun, mutta kuulosti samalla myös omalla persoonallisella tavalla itseltään, mikä saa minut edelleen aivan sanattomaksi. Eivätkä Mikko ja Jonne von Hertzen jääneet yhtään muiden varjoon tässä viisikossa, uskallan jopa väittää, että tavallaan Mikko von Hertzen hoiti laulamisen paremmin kuin mitä Petri Walli olisi itse sen hoitanut, vaikka Petri Walliin vertaaminen ei tunnukaan tässä millään tavalla mielekkäältä.

Suurin ero alkuperäiseen Kingston Walliin oli kuitenkin ihan varmasti laulujen harmonioissa. Kosketinsoitin-perkussio tonttiaan hoitanut Jonne von Hertzen lauloi koko keikan ajan stemmoja ja sai tukea veljensä Kie von Hertzenin lisäksi myös Jukka Jylliltä, enkä usko, että Kingston Wallin keikoilla koskaan kuultiin mitään sellaista. Keikan loppupuolella koettiin yksi sen keikan hienoimmista hetkistä, jonka yhtye aloitti Konevitsan kirkonkellot-kansansävelmällä, josta se siirtyi kuin huomaamatta Kuusamo-iskelmän pariin, joka vaihtui hetkeä myöhemmin yhtyeen toisen albumin biisiin I Feel Love ja siitä vielä odottamasti riemukkaaseen Bamboléo -tulkintaan. Vaikka kaikki siinä hetkessä olikin varmasti etukäteen suunniteltua, tuntui se kuitenkin niin uskomattomalta musiikin juhlalta, että se sai sydämeni muuttamaan hetkittäin rytmiään ja yhtyeen poiketessa vielä hetkellisestä Kingston Wallin viimeisen albumin biisiin The Real Thing ennen paluutaan Konevitsan kirkonkelloihin ehdin hetken miettiä, ettei siitä edes voisi kirjoittaa mitään niin, että se olisi tarpeeksi. Enkä tiedä tarvitseeko minun kirjoittaakaan, toivon vain, että suurin osa teistä, jotka tämän lukevat, pääsevät kokemaan tämän kiertueen hienouden, nimittäin eihän se hienous tietenkään siihen hetkeen päättynyt vaan ennen encorea kuultiin vielä esimerkiksi Two of a Kind, josta siirryttiin luontevasti biisiin Waste of Time, jonka sanat you don't have to worry / about what you've done / and you don't have to be sorry / just live for today ovat saaneet minut kerta toisensa jälkeen hiljaiseksi ja saivat kieltämättä myös siinä hetkessä loputtoman yleisömeren keskellä.

P2250692

Waste Of Timen jälkeen yhtye poistui lavalta, mutta palasi yleisömeren loputtomien, ansaittujen suosionosoitusten saattelemana värivalojen loisteeseen soittamaan vielä kaksi encorea, joista jälkimmäisessä kuultiin ehkä se yhtyeen tunnetuin biisi Shine on Me, joka on kieltämättä myös itselleni yksi rakkaimmista Kingston Wallin biiseistä. Se oli myös yksi niistä biiseistä, joita olin odottanut kaikista eniten kuulevani värivalojen loisteessa ja kun sinä maanantai-iltana yleisömeren keskellä suljin silmäni musiikin tuntuessa aivan jokaisessa hengenvedossani kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, siinä biisissä vain yksinkertaisesti on niin kovin paljon, siihen liittyy niin monta hetkeä elämästäni, niin monta sellaista, jolloin tunteet ovat olleet valtameren kokoisia. Se hetki tulee varmasti olemaan yksi hienoimmista hetkistä, joita olen kokenut värivalojen loisteessa ja se keikka yksi hienoimmista keikoista, joita olen saanut elämäni aikana todistaa. Kun keikka loppui biiseihin I'm Not the One ja Fire mietin itsekseni, kuinka olin päässyt todistamaan jotain sellaista, mitä minä en olisi koskaan uskonut pääseväni todistamaan, jotain sellaista, minkä toivoisin jokaisen pääsevän todistamaan, jotain niin ihmeellistä ja uskomatonta se oli, jotain, mikä saa minut edelleen sanattomaksi.

Keikan jälkeen meillä ei ollut kiire mihinkään ja narikkajono näytti loputtomalta, joten jäimme vielä hetkeksi, haimme itsellemme vettä ja istuimme aloillemme, keikan aikana minulle oli tullut aivan järjettömän kuuma loppuunmyydyn yleisömeren keskellä ja hetkittäin minusta oli tuntunut siltä, että menettäisin tajuntani hetkenä minä hyvänsä. Minä olin kuitenkin jaksanut keikan loppuun asti, naurahdin nojatessani seinään ja tunsin, kuinka jalkani olivat loputtoman väsyneet kaikesta siitä kävelemisestä ja seisomisesta, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta se oli ehdottomasti ollut sen arvoista. Vielä hetki ennen lähtemistämme halasin Mikko von Hertzeniä, joka kertoi, etteivät he olleet oikein osanneet sanoa keikan aikana mitään. Ehkä ei tarvinnutkaan, sillä sinä iltana musiikki oli enemmän kuin tarpeeksi, sinä iltana musiikki oli kaikki, mitä tarvittiin, sinä maanantai-iltana musiikki oli suurempaa kuin aikoihin.

P2250337P2250342
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti