22. maaliskuuta 2019

SINÄ ILTANA STRESSI KATOSI RINTALASTANI ALTA

P3010361P3010434

Aivan helmikuun lopussa, heti Helsingin matkani jälkeen, minä matkustin ensimmäistä kertaa tänä vuonna rakkaaseen pikkukaupunkiin, Savonlinnaan, viettämään aikaa vanhempieni ja neljän belgianpaimenkoiran kanssa, ottamaan vähän etäisyyttä elämääni täällä Jyväskylässä ja rauhoittumaan alkuvuoden kiireestä ja stressistä. Alkuvuoteen liittyi nyt tänä vuonna jostain syystä minun elämässäni aivan suunnattomasti stressiä ja juuri ennen lomaviikkoani heräsin aamuöisin sydämeni sykkeeseen, tuijotin valkoista seinää edessäni yrittäessäni kirjoittaa ja olin jatkuvasti hieman stressaantunut, jatkuvasti valmiina tekemään, jos täytyisi. Pikkukaupungissa viettämäni lomaviikon aikana minä tahdoin rauhoittua, päästää kunnolla irti kaikesta rintalastani alla tuntuneesta stressistä, kuunnella metsän huminaa ympärilläni ja viettää hitaita aamuja koirien kanssa, istua sohvalla takkatulen lämmittäessä tupaa ja silittää koiran pehmeää turkki. Tahdoin lukea pitkästä aikaa ilman pienintäkään kiirettä, lämmittää itselleni teetä käytyäni koirien kanssa ulkona ja kuunnella öisin, kuinka niin kovin rakas puutalo kertoo tarinoitaan ja kuinka koirien kynnet rapisevat kuluneella parkettilattialla.

Niin minä saavuttuani pikkukaupungin linja-autoasemalle huokaisin itsekseni, huokaisin kuin helpotuksesta ja hetkeä myöhemmin kävelin kahden vanhimman koiramme kanssa pitkin jäisiä katuja, niitä tismalleen samoja, joita minä olen kävellyt vuosikausia, niin monessa eri elämäntilanteessa, etten osaa enää edes mainita niitä kaikkia. Jokaisessa niistä elämäntilanteista ne kadut ovat kuitenkin omalla tavallaan rauhoittaneet, antaneet hetken aikaa miettiä uudelleen ja purkaa stressiä, eivätkä ne tehneet poikkesta sinäkään päivänä, palatessani kotiin mieleni oli huomattavasti hiljaisempi kuin lähtiessäni. Sinä iltana minä istuin sohvalla takkatulen lämmittäessä tupaa ja silitin Laurin pehmeää turkkia, sen pienen koiranpennun, joka on jo kasvanut korkeammaksi kuin, nartuksi suhteellisen korkea, äitinsä ja joka on perinyt hurmaavan luonteensa aivan selvästi isältään, siltä ihastuttavalta mustalta belgianpaimenkoiralta, joka vaati jatkuvasti huomiota viettäessään vuosi sitten meillä pari viikkoa. Sinä iltana minä en enää tuntenut sitä koko alkuvuoden minua vaivannutta stressiä rintalastani alla, silittäessäni Laurin pehmeää turkkia ja mietin itsekseni, kuinka minulla oli ollut aivan suunnatton ikävä sitä hurmaavaa karvakuonoa, mutta myös niitä kolmea muuta karvakuonoa, jotka vaativat aina hetkittäin minulta huomiota, tökkivät kuonollaan käsivarttani ja heiluttivat häntäänsä, painoivat päänsä polvelleni.

P3010495

Yhtenä kauniina iltapäivänä auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävelimme niiden kahden uskomattoman rakkaan belgianpaimenkoiran kanssa takapihalta avautuvaan metsään ja katsellessani niiden juoksevan edelläni minä hymyilin herkeämättä, metsän hiljaisuus rauhoittaa minua aina aivan erityisellä tavalla, minä mietin itsekseni ja päätin suunnata reittimme pois tutulta polulta. Lumihanki kantoi koirien kevyt askeleet, mutta ei minun jokaista askeltani ja tuntiessani kevättuulen hiuksissani pyysin kahta edelläni kulkevaa koiraa pysähtymään, jäimme siihen hetkeksi kuuntelemaan ja katselemaan, nauttimaan siitä uskomattoman kauniista hetkestä siinä metsän keskellä. Luulen, että se oli yksi tämän kevättalven kauneimmista ja rauhallisimmista hetkistä, siinä hetkessä minun oli käsittämättömän hyvä olla ja luulen, ettei kanssani hetkestä nauttineita koiriakaan haitannut siinä hetkessä mikään, niin kovin rauhallisina ne katselivat ympärilleen ja haistelivat aina hetkittäin, kuuntelivat, kuinka jossain kaukana haukkui koira, ehkä meidän oma Lauri.

P3010368P3010430P3010487

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti