Siitä on tullut kuluneeksi yli neljä kokonaista kuukautta, kun lokakuun ensimmäisinä päivinä istuimme viileällä kalliolla ja katselimme edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa, me kaksi ja meidän rakas pieni karvakuonomme, meidän oma pieni perheemme. Niinä syksyisinä päivinä minulla oli vahva aavistus siitä, että katsellessamme niitä ruskaan verhoutuneita maisemia vuoden päästä, meitä olisi yksi enemmän, aavistus siitä, että niinä ruskan lämpimiin sävyihin verhoutuneina päivinä kannoin jo sisälläni uutta elämää, pientä ihmettä.
Eikä se lopulta ollut vain aavistus, nimittäin niistä syksyn kauniista päivistä saakka minä olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja se on ollut ihmeellisintä, mitä olen saanut tähän astisen elämäni aikana kokea, jotain sellaista, mitä on ollut hetkittäin vaikea ymmärtää. Koko syksyn ja alkutalven ihmettelimme sisälläni kasvavaa uutta elämää viimeisten ruskaan verhoutuneiden lehtien pudotessa maahan, katselimme ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen ja elimme siinä omassa kuplassamme elämän kokoisen salaisuutemme kanssa. Ihmeellistä aikaa, hymyilin kävellessäni viime sunnuntaina pienen karvakuonomme kanssa jäällä ja katsellessani iltapäivän viimeisten auringonsäteiden luovan pehmeitä varjojaan hangelle, varovaisen tuulen tarttuessa minun hiuksiini.
Se on edelleen ihmeellinen ajatus, mutta tekee koko perheemme aivan sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi kesänä meidän perheeseemme syntyy pieni ihme, jonka kanssa saamme vuoden päästä yhdessä ihmetellä päivän viimeisiä auringonsäteitä ja katsella, kuinka talvi alkaa vähitellen vaihtua kevääseen.
Onnellista odotusta! 😊
VastaaPoistahttps://www.sangynalla.fi
Kiitos <3
Poista