Koska vietän nykyään suurimman osan ajasta tässä minun pienessä kodissani, tuntuu hyvältä kävellä toisinaan perjantaisin keskustaan sen kaikista rakkaimman luokse viettämään viikonloppua, tuntuu hyvältä, vaikka minä rakastankin kotiani nykyään suunnattomasti. Kaikesta siitä rakkaudesta huolimatta on nimittäin myönnettävä, että aina hetkittäin tämä, että vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kodissani, saa minut ahdistumaan niin, että sitä tunnetta on kovin vaikea verhota sanoihin ja niinä hetkinä minä näen tässä tilanteessa ainoastaan huonoa, enkä edes sitä heikointakaan häivähdystä mistään hyvästä. Onhan tässä tilanteessa aina ollut enemmän huonoa kuin hyvää, mietin kiirastorstaina kävellessäni keskustaan ja pysähdyin hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa Kuokkalan sillalta, olen viime aikoina katsellut sitä maisemaa usein ja ihmetellyt itsekseni, kuinka hetki toisensa jälkeen kevät tuntuu vähän vahvemmin voittaneen pitkän ja äärettömän harmaan talven.
Vietimme osan pääsiäisestä rakkaimman luona keskustassa ja kävimme yhtenä yönä kahdestaan ihmettelemässä Kävelykatua, joka olisi normaalisti tähän aikaan vuodesta siihen aikaan yöstä epäilemättä aivan täynnä ihmisiä, Kävelykatua, joka oli sinä yönä niin tyhjä, että se tuntui kaikkien niiden valomainoksien keskellä aavemaiselta. Niin aavemaiselta, että istuessani sinä yönä keskellä Kävelykatua tuntui kuin olisimme maailman ainoat ihmiset tai kuin olisimme olleet rakkaassa pikkukaupungissa minä tahansa arki-iltana kesäiltoja lukuunottamatta, niinä arki-iltoina rakkaan pikkukaupungin keskustassa melko harvoin tapaa muita ihmisiä. Jyväskylän Kävelykatu on kuitenkin harvoin niin hiljainen kuin se nykyään on öisin ja katsellessani sinä kylmänä kevätyönä hiljaisuuttaan kuiskailevaa katua naurahdin itsekseni, kuinka se tuntui niin uskomattomalta, että sitä oli vaikea ymmärtää.
Vietimme osan pääsiäisestä rakkaimman luona keskustassa ja kävimme yhtenä yönä kahdestaan ihmettelemässä Kävelykatua, joka olisi normaalisti tähän aikaan vuodesta siihen aikaan yöstä epäilemättä aivan täynnä ihmisiä, Kävelykatua, joka oli sinä yönä niin tyhjä, että se tuntui kaikkien niiden valomainoksien keskellä aavemaiselta. Niin aavemaiselta, että istuessani sinä yönä keskellä Kävelykatua tuntui kuin olisimme maailman ainoat ihmiset tai kuin olisimme olleet rakkaassa pikkukaupungissa minä tahansa arki-iltana kesäiltoja lukuunottamatta, niinä arki-iltoina rakkaan pikkukaupungin keskustassa melko harvoin tapaa muita ihmisiä. Jyväskylän Kävelykatu on kuitenkin harvoin niin hiljainen kuin se nykyään on öisin ja katsellessani sinä kylmänä kevätyönä hiljaisuuttaan kuiskailevaa katua naurahdin itsekseni, kuinka se tuntui niin uskomattomalta, että sitä oli vaikea ymmärtää.
Jollain tavalla se hiljaisuus kuitenkin teki tämän tilanteen entistä todellisemmaksi, mietin jatkaessamme matkaa hiljaista Asemakatua pitkin kohti Jyväskylän vanhaa rautatieasemaa, joka seisoi rauhallisena aloillaan mustan taivaan alla, sen ikkunoissa ei näkynyt valoja ja pysähtyessämme sen kohdalla aivan hetkeksi hiljaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani. Matkalla kotiin emme nähneet ensimmäistäkään ihmistä, emme ensimmäistäkään ja se tuntui vähintään yhtä uskomattomalta kuin hiljainen Kävelykatu hetkeä aiemmin, mutta samalla se sai minut rauhoittumaan jollain aivan erityisellä tavalla. Siinä hetkessä ilmassa tuoksui kylmyydestä huolimatta kevät ja vaikka missään ei ollut ketään, minä en ollut yksin, siinä hetkessä minulla oli vierelläni se sama ihminen, joka on kulkenut vierelläni yli neljä vuotta, se ihminen, joka lähtee hetkeäkään miettimättä kanssani ihmettelemään hiljaista keskustaa keskellä yötä. Niinä hetkinä, kun minä ahdistun istuessani yksin pienessä kodissani, toivon enemmän kuin mitään, että me voisimme juuri nyt asua seitsemän päivää viikossa yhdessä yhteisessä kodissa.
Lähetä kommentti