Nyt, kun vietän suurimman osan ajastani tässä pienessä kahdenkymmenenseitsemän neliömetrin asunnossani ja saatan olla monta päivää poistumatta täältä mihinkään, minulle on ollut entistäkin tärkeämpää päästä hetkittäin metsään hengittämään rauhallisuutta ja nauttimaan keväästä. Metsät ovat lapsuusvuosistani asti olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, ne ovat olleet minulle niitä erityisiä paikkoja, joissa olen voinut rauhoittua ja tuntea olevani oikeasti läsnä, paikkoja, jotka ovat antaneet minulle suunnattomasti voimaa vaikeinakin hetkinä. Metsät ovat olleet minulle tavallaan turvapaikkoja, niitä sellaisia, joihin olen palannut hetkittäin kuuntelemaan puiden huminaa ympärilläni ja hengittämään keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja nimenomaan sitä ne ovat olleet myös viime viikkojenkin aikana, kun on tuntunut, että elämääni ei ole hetkittäin mahtunut mitään muuta kuin uutisia, pelkoa ja ahdistusta vallitsevasta tilanteesta. Turvapaikkoja, niitä metsät nimenomaan ovat minulle olleet viime viikkojen aikana ja siksi minulle on ollut entistä tärkeämpää päästä hetkittäin metsään hengittämään syvään.
Viime sunnuntaina kävelimme iltapäivän kaikista rakkaimman kanssa Sippulanniemen luontopolulle. Minä olen käynyt siellä ensimmäistä kertaa sinä aivan ensimmäisenä syksynä, jonka vietin Jyväskylässä ja sen jälkeen se on ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, yksi niistä turvapaikoistani. En ollut koskaan aiemmin käynyt siellä kenenkään kanssa tai nähnyt, kuinka metsä heräilee siellä ihan vähitellen kevääseen, sinä sunnuntaina näin ensimmäistä kertaa sen kauniin metsän heräämässä kevääseen. Päästessämme luontopolulle taivaalta satoi varovaisesti lunta ja istuessani korkeiden kuusten keskellä sammaleen peittämälle kivelle tuntui kuin olisin hetken ollut lumisadepallon sisällä, niin kauniisti ja varovaisesti lumihiutaleet putoilivat hiuksilleni, se oli ihmeellinen hetki ja vain hetkeä myöhemmin auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse häikäisten silmiäni. Häikäisten niin, etten voinut kuin hymyillä itsekseni nostaessani katseeni kohti taivasta sammaleen tuntuessa allani turvallisemmalta kuin mikään aikoihin ja tuulenhenkäysten silittäessä kasvojani varovaisesti.
Sinä sunnuntaisena iltapäivänä metsä sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään. Kävellessämme ympäri korkeiden havupuiden ja sammaleen täyttämää metsää minun oli helpompi hengittää kuin kertaakaan sen viikon aikana, helpompi olla läsnä juuri siinä hetkessä ja kuunnella itseäni, kuunnella puiden huminaa ympärilläni ja katsella, kuinka iltapäivän lempeät auringonsäteet osuivat kauniisti kuusten oksiin. Metsä tuntui olevan valmis ottamaan vastaan kevään lämpimät päivät ja heräämään kauneimpaan loistoonsa, eikä se olisi sinä iltapäivänä voinut tehdä minuaenää yhtään onnellisemmaksi. Sinä iltapäivänä minäkin olin valmis ottamaan vastaan kevään lämpimät päivät, valmis katsomaan eteenpäin niihin kauniisiin päiviin jossain tulevaisuudessa, kun tämä kaikki on viimein ohitse ja ei tarvitse enää pelätä, niihin päiviin, kun on tämä rauhaton sydämeni päästää irti pelosta.
Lähetä kommentti