EHKÄ JUURI SIINÄ ON SEN SALAISUUS

Syyskuussa minä olen ollut onnellinen, mietin yhtenä aikaisena aamuna kävellessäni Valon kanssa kahdestaan viljelypalstojen takana kulkevaa polkua, valtavan onnellinen, vaikka en ole yrittänyt olla. Ehkä juuri siksi olen ollutkin, en ole keskittynyt onnellisuuden tavoitteluun vaan elänyt hetki kerrallaan, pysähtynyt arjen keskellä hetkittäin hengittämään ja ottanut pieni hetkiä itselleni, sellaisia, joissa ei tarvitse tapahtua mitään ihmeellistä.

 

    Ehkä juuri siinä on sen salaisuus, tavallisessa arjessa ja pienissä hetkissä. 

 

 

Yhtenä hiljaisena aamupäivänä minun teki mieli leipoa korvapuusteja, istuin kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä vaivaamassa taikinaa ja ikkunasta tulvivan ilman tanssittaessa pitsiverhoja mietin, kuinka äitini ompeli ne minulle ensimmäiseen kotiini tässä kaupungissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kotini, jonka ikkunoihin ne lopulta päätyivät, tähän kotiin ne ovat täydelliset ja tämä koti on meille täydellinen. Ihana ajatus, täydellinen koti meille neljälle, mietin hetkeä myöhemmin lisätessäni voita, sokeria ja kanelia kaulitun taikinan päälle.

 

     Rakastan kanelia, se tuoksuu jotenkin turvalliselta. 

 

Taustalla soi musiikkia, joka palaa luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä. Musiikkia, kuten Sufjan Stevens, Ólafur Arnalds, Bon Iver ja The Cinematic Orchestra. Kohtaamme aina syksyisin, kuin aikaa ei olisi kulunut.

 

Onnellinen, sitä minä olen ollut, mietin keittäessäni teetä iltapäivän hiljaisuudessa, valtavan onnellinen.    

ENSIMMÄINEN JOULU UUDESSA KODISSAMME

 

Elokuun puolivälissä istuin yhtenä lämpimänä kesäpäivänä tyhjässä asunnossa ja mietin itsekseni, kuinka siitä ei ollut kulunut kuin vähän yli kaksi vuotta, kun minä olin ollut viimeksi siinä samassa tilanteessa. Maalipurkit odottivat eteisen lattialla minun irroittaessani seiniltä nauloja ja ruuveja vielä myöhään sinä elokuisena iltana, ikkunalasin takana maisema verhoutui pimeyteen ja kun suljin oven lähtiessäni hymyilin vielä itsekseni, kuinka oikealta se kaikki tuntui. Seuraavat kaksi päivää maalasin aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, kuljin kahden asunnon välillä valkoiseen maaliin verhoutuneissa vaatteissa ja istuin myöhäisinä iltoina parvekkeella ihan vain hymyillen itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin saadessani istua niinä hetkinä juuri siinä, olla ja hengittää.

Siitä on kulunut nyt jo yli neljä kuukautta, kun kannoimme elämämme muuttolaatikoissa vanhasta kodistamme tähän asuntoon, joka tuntui ihan meidän kodiltamme jo niinä elokuisina päivinä, kun maalasin aamusta iltaan ja katselin myöhäisinä iltoina sataman valoja järven toisella puolen. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana tästä valoisasta asunnosta on tullut meille aivan äärettömän rakas ja olin tavattoman onnellinen päästessäni lokakuun viimeisinä päivinä tuomaan ensimmäistä kertaa joulun taianomaisuutta meidän uuteen kotiimme, koristelemaan joulukuusen ja ripustamaan kauniita valoja. Olen aina rakastanut joulua ja tuntui erityiseltä päästä nauttimaan joulun tunnelmasta uudessa kodissamme, istua iltaisin keittiönpöydän ääressä rakentamassa piparkakkutaloa ja katsella parvekkeelta pimeyteen verhoutunutta maisemaa, kaupungin kirkkaita valoja kaukana vastarannalla.

 

 

Vuoden viimeisten kahden kuukauden aikana minä nautin joulun tunnelmasta aivan jokaisella hengenvedollani, sytytin aamuisin kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ennen ensimmäisiä valonsäteitä ja lämmitin glögiä pakkasen kiristyessä ikkunalasin takana, kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin lumihuntuun verhoutuneita katuja ennen iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä. Leivoin karjalanpiirakoita ja pipareita illan hämärtyessä, katsoin luvattoman monta jouluelokuvaa hiljaisina iltoina ja istuin saunan lämmössä kuuntelemassa äänikirjoja, olin vain ja hengitin, nautin valtameren kokoisesta rauhasta rintalastani alla. Nimenomaan sitä joulu on minulle viimeisimpien vuosien aikana ensisijaisesti merkinnyt, valtameren kokoista rauhaa ja suunnatonta rakkautta.

 

MIKÄÄN MUU EI OLE TEHNYT MINUA YHTÄ ONNELLISEKSI

Sen jälkeen, kun kaikki tavaramme olivat löytäneet viimein paikkansa uudesta kodistamme viime viikolla, istuin aina hetkittäin olohuoneessa katselemassa uutta kotiamme ja nauttimassa siitä, että minulla on viimeinkin siinä kaupungissa paikka, joka tuntuu oikeasti kodilta. Uudessa kodissamme ei silloin ollut vielä verhoja tai mattoja, mutta se tuntui silti niin uskomattoman vahvasti kodilta, että kyyneleet tarttuivat kiteinä silmäkulmiini. Mikään ei ole tehnyt minua niin onnelliseksi tänä vuonna kuin se, mutta on myönnettävä, että viime viikolla minut teki erityisen onnelliseksi myös se, että sain katsella järvimaisemia uuden kotimme parvekkeelta ja se, että yhtenä iltana elämä tuntui jotenkin erityisen hyvältä kävellessäni rantaraittia musiikin kaikuessa korvissani. Kaikesta stressistä huolimatta olen ollut viimeisimmän viikon aikana jotenkin erityisen onnellinen ja perjantaina minulla alkoi viimein kesäloma, vein itseni ihan sen kunniaksi katsomaan Tuukka Temosen Aika jonka sain -elokuvan ja elokuvateatterin hämärässä salissa liikutuin elokuvasta niin, että vuolaat kyyneleet valuivat pitkin poskipäitäni, se oli ihmeellistä ja niin on ollut elämäkin, niin ihmeellistä, etten ole osannut kirjoittaa siitä edes päiväkirjaani.

SIITÄ ASUNNOSTA EI KOSKAAN TULLUT MINUN KOTIANI

Otin nämä valokuvat viime viikolla yhtenä harmaaseen verhoutuneena aamuna vain hetkeä ennen kuin pakkasin ensimmäiset tavarat muuttolaatikoihin, minä otin nämä valokuvat, sillä tahdoin niin kovasti muistaa sen pienen asunnon sellaisena kuin se oli suurimman osan siitä ajasta, kun asuin siellä. Tahdoin muistaa, sillä huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti tahdoin muuttaa siitä pienestä asunnosta pois, minun on myönnettävä, että siinä asunnossa minusta tuli se ihminen, joka olen juuri nyt, siinä asunnossa minä kasvoin ihmisenä niin äärettömän paljon, että sitä on toisinaan vaikea ymmärtää. Muistan edelleen sen hetken, kun irtisanoin edellisen asuntoni vuokrasopimuksen, istuin pienessä valoisassa asunnossani rakkaassa pikkukaupungissa ja mietin itsekseni, että olisi todennäköisesti kannattanut ensin etsiä jostain uusi asunto. Olin juuri irtisanonut Linnankadun asuntoni vuokrasopimuksen ennen kuin minulla oli uutta asuntoa missään ja se tuntui jostain syystä erityisen hyvältä, hetken tunsin itseni jotenkin aivan uskomattoman vapaaksi, minun oli tavallaan mahdollista lähteä mihin vain.

Sellainen minä olin silloin yli neljä vuotta sitten, tein suuria päätöksiä harkitsematta niitä liian kauan ja vain pari viikkoa myöhemmin allekirjoitin vuokrasopimuksen siitä pienestä asunnosta, jossa asuin kokonaiset neljä vuotta ja kolme kuukautta. Aivan uskomattoman kauan, vaikka sen asunnon piti olla väliaikainen ratkaisu, niin väliaikainen, etten edes laittanut verhotankoja siihen silloin juuri valmistuneeseen asuntooni. Muistan edelleen myös sen, kuinka muuttaessani siihen asuntoon tämä kaupunki verhoutui harmaaseen ja kuinka kantaessani muuttolaatikoita sisään mietin, tulisinko koskaan mahtumaan koko omaisuuteni kanssa siihen pieneen yksiöön. Hyvin minä siihen kuitenkin lopulta koko omaisuuteni kanssa mahduin, enkä moneen vuoteen edes kaivannut suurempaa asuntoa, ne kaksikymmentäseitsemän neliömetriä riittivät minulle oikeasti paremmin kuin hyvin.

Minä en kaivannut suurempaa asuntoa, mutta ollakseni rehellinen minun on kuitenkin sanottava, etten siitäkään huolimatta viihtynyt siinä pienessä asunnossa kahtena ensimmäisenä vuonna juurikaan. Ne kaksi vuotta olivat minulle henkilökohtaisesti erityisen raskaat, tämä kaupunki oli minulle vieras ja en tuntenut oikein kuuluvani mihinkään, olin juuri valmistunut tradenomiksi ja olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin siinä tilanteessa, ettei minulla ollut opiskelupaikkaa eikä töitä ja se sai minut hetkittäin ahdistumaan aivan suunnattomasti istuessani iltaisin yksin siinä minun pienessä asunnossani. Se asunto oli suurimman osan niistä ensimmäisestä kahdesta vuodesta paikka, jonne en tahtonut palata ja vietin ehkä nimenomaan siitä syystä suurimman osan ajastani sen maailman rakkaimman ihmisen luona ja matkustin hetkittäin rakkaaseen pikkukaupunkiin, oikeastaan ihan vain hengittämään ja nauttimaan rauhallisuudesta, siitä uskomattoman vapauttavasta tunteesta, että olin kotona.

Jossain vaiheessa niiden ensimmäisten kahden vuoden jälkeen aloin kuitenkin kuin huomaamattani rakastaa sitä pientä asuntoa, aloin rakastaa sitä, kuinka iltaisin lempeät auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja iltaisin hämärän saapuessa katuvalot loistivat lempeää valoaan ikkunalasin takana, minä aloin rakastaa niitä kahtakymmentäseitsemäntä neliömetriä, jotka olivat minun oma pieni turvapaikkani. Aloin rakastaa sitä, että sain istua iltaisin kynttilän valossa kirjoittamassa työpöytäni ääressä ja nukahtaa lämpimän peiton alle sateen ropistessa ikkunalasiin, aloin rakastaa kaikkea siinä pienessä asunnossa, mutta siltikään siitä ei koskaan tullut minun kotiani samalla tavalla kuin siitä valoisasta asunnosta rakkaassa pikkukaupungissa. Siitä ei tullut kotiani, vaikka kuinka aloin rakastaa sitä pientä asuntoa ja vaikka kuinka olisin tahtonut tuntea sen kodikseni, siitä ei vain tullut minun kotiani ja se oli yksi suurimmista syistä, miksi tahdoin lopulta muuttaa sieltä pois.

Neljän kokonaisen vuoden ajan kuljin kahden asunnon välillä tässä kaupungissa, sen oman pienen asuntoni ja sen maailman rakkaimman ihmisen asunnon välillä ja sen lisäksi, että se oli ajoittain äärettömän uuvuttavaa, minä tunsin hetkittäin tuhkahtuvani siihen tunteeseen, ettei mikään paikka tässä kaupungissa tuntunut kodilta. Nyt neljä vuotta sen kevään, jona muutin tähän kaupunkiin ja siihen pieneen asuntoon, jälkeen olen monella tavalla eri tilanteessa kuin silloin neljä vuotta sitten. Tunnen viimein kuuluvani johonkin, minulla on vakituinen työpaikka ensimmäistä kertaa elämässäni ja rakastan harrastuksiani enemmän kuin aikoihin, mutta tavallaan kaikista tärkeimpänä, minä voin paremmin kuin vuosiin. Minusta on viimeisimmän neljän vuoden aikana tullut se ihminen, joka olen juuri nyt kirjoittaessani tätä tekstiä, minusta on tullut tämä ihminen niiden neljän vuoden aikana, joina asuin siinä pienessä asunnossani ja siksi minusta tuntui eilen niin haikealta sulkea se harmaa ovi viimeistä kertaa, tuntui haikealta sammuttaa viimeisen kerran valot ja sulkea ranskalaisen parvekkeen ovi.

Kaikesta haikeudesta huolimatta olen äärettömän onnellinen siitä, että pääsin muuttamaan pois siitä asunnosta, olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on paikka, joka tuntui kodilta heti, kun astuin ensimmäistä kertaa ovesta sisään. Minä olen onnellinen siitä, että saan kirjoittaa tätä tekstiä juurikin tässä makuuhuoneessa parvekkeen ovi auki ja kuunnella musiikin lisäksi sitä, että lokit huutavat, katsella hetkittäin parvekkeelta järvelle ja hymyillä laivojen huutaessa saapuessaan satamaan sillan toisella puolella, olen kovin onnellinen siitä, että olen nyt juuri tässä. Toivon, että se minun entinen asuntoni saa elokuussa asukkaakseen ihmisen, jolle ne kaksikymmentäseitsemän neliötä tuntuvat yhtä paljon kodilta kuin tämä koti tuntuu minulle, toivon, että ne valkoiset seinät saavat nähdä paljon onnellisuutta ja antaa turvaa sille omalle ihmiselleen.

TOIVOISIN YMMÄRTÄVÄNI SEN VÄHÄN USEAMMIN

Minä kirjoitin paria viikkoa sitten siitä, kuinka tässä tilanteessa, jossa uutisissa ei puhuta mistään muusta kuin koronaviruksesta, minulle on ollut jotenkin erityisen tärkeää saada rauhoittua hetkittäin jonkin rakkaan äärelle ja annettava itseni levätä kaiken tämän keskellä. Nyt pari viikkoa myöhemmin siitä on tullut vielä tärkeämpää ja siksi minä olen viettänyt monta rauhallista iltaa ilman ensimmäistäkään uutista tästä tilanteesta tai mistään muustakaan, istunut työpöytäni ääressä rakkaan musiikin täyttäessä kynttilöin ja kaamosvaloin valaistua pientä kotiani ja editoinut viime viikkoina ottamiamme valokuvia. Ne ovat tehneet minut viime aikoina jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi ja saaneet minut rauhoittumaan kaiken tämän kaaoksen keskellä, valokuvat nimittäin ja istuessani niinä pimeyteen verhoutuneina iltoina työpöytäni ääressä olen ollut ihan äärettömän kiitollinen siitä, että olen silloin vuosia sitten tarttunut kameraan ja että valokuvat saavat minut yhä edelleen rauhoittumaan.

Ne rakkaat asiat, kuten valokuvaaminen ja valokuvien editoiminen, ovat olleet viime aikoina minulle tavattoman tärkeitä nimenomaan siksi, että ne ovat saaneet minut rauhoittumaan kaiken tämän kaaoksen keskelläkin. Niinä sellaisina iltoina, kun olen istunut työpöytäni ääressä editoimassa valokuvia, viime aikoina rauhattomasti lyönyt sydämeni on rauhoittunut ja katsellessani pimeyteen verhoutunutta tuttua maisemaa ikkunalasin takana minä olen miettinyt, miksi nykyään sataa rakeita varmaan useammin kuin vuosikausiin. Niin, hetkittäin on ihan hyvä keskittyä iltaisin vaikka valokuvien editoimiseen ja pienien asioiden miettimiseen, tämä tilannehan ei nimittäin parane yhtään sillä, että murehdin sitä jokaisena iltana. Olisi hyvä myös, jos ymmärtäisin sen vähän useammin.