Otin nämä valokuvat viime viikolla yhtenä harmaaseen verhoutuneena aamuna vain hetkeä ennen kuin pakkasin ensimmäiset tavarat muuttolaatikoihin, minä otin nämä valokuvat, sillä tahdoin niin kovasti muistaa sen pienen asunnon sellaisena kuin se oli suurimman osan siitä ajasta, kun asuin siellä. Tahdoin muistaa, sillä huolimatta siitä, kuinka suunnattomasti tahdoin muuttaa siitä pienestä asunnosta pois, minun on myönnettävä, että siinä asunnossa minusta tuli se ihminen, joka olen juuri nyt, siinä asunnossa minä kasvoin ihmisenä niin äärettömän paljon, että sitä on toisinaan vaikea ymmärtää. Muistan edelleen sen hetken, kun irtisanoin edellisen asuntoni vuokrasopimuksen, istuin pienessä valoisassa asunnossani rakkaassa pikkukaupungissa ja mietin itsekseni, että olisi todennäköisesti kannattanut ensin etsiä jostain uusi asunto. Olin juuri irtisanonut Linnankadun asuntoni vuokrasopimuksen ennen kuin minulla oli uutta asuntoa missään ja se tuntui jostain syystä erityisen hyvältä, hetken tunsin itseni jotenkin aivan uskomattoman vapaaksi, minun oli tavallaan mahdollista lähteä mihin vain.
Sellainen minä olin silloin yli neljä vuotta sitten, tein suuria päätöksiä harkitsematta niitä liian kauan ja vain pari viikkoa myöhemmin allekirjoitin vuokrasopimuksen siitä pienestä asunnosta, jossa asuin kokonaiset neljä vuotta ja kolme kuukautta. Aivan uskomattoman kauan, vaikka sen asunnon piti olla väliaikainen ratkaisu, niin väliaikainen, etten edes laittanut verhotankoja siihen silloin juuri valmistuneeseen asuntooni. Muistan edelleen myös sen, kuinka muuttaessani siihen asuntoon tämä kaupunki verhoutui harmaaseen ja kuinka kantaessani muuttolaatikoita sisään mietin, tulisinko koskaan mahtumaan koko omaisuuteni kanssa siihen pieneen yksiöön. Hyvin minä siihen kuitenkin lopulta koko omaisuuteni kanssa mahduin, enkä moneen vuoteen edes kaivannut suurempaa asuntoa, ne kaksikymmentäseitsemän neliömetriä riittivät minulle oikeasti paremmin kuin hyvin.
Minä en kaivannut suurempaa asuntoa, mutta ollakseni rehellinen minun on kuitenkin sanottava, etten siitäkään huolimatta viihtynyt siinä pienessä asunnossa kahtena ensimmäisenä vuonna juurikaan. Ne kaksi vuotta olivat minulle henkilökohtaisesti erityisen raskaat, tämä kaupunki oli minulle vieras ja en tuntenut oikein kuuluvani mihinkään, olin juuri valmistunut tradenomiksi ja olin ensimmäistä kertaa vuosikausiin siinä tilanteessa, ettei minulla ollut opiskelupaikkaa eikä töitä ja se sai minut hetkittäin ahdistumaan aivan suunnattomasti istuessani iltaisin yksin siinä minun pienessä asunnossani. Se asunto oli suurimman osan niistä ensimmäisestä kahdesta vuodesta paikka, jonne en tahtonut palata ja
vietin ehkä nimenomaan siitä syystä suurimman osan ajastani sen maailman rakkaimman ihmisen
luona ja matkustin hetkittäin rakkaaseen pikkukaupunkiin, oikeastaan ihan vain hengittämään ja nauttimaan rauhallisuudesta, siitä uskomattoman vapauttavasta tunteesta, että olin kotona.
Jossain vaiheessa niiden ensimmäisten kahden vuoden jälkeen aloin kuitenkin kuin huomaamattani rakastaa sitä pientä asuntoa, aloin rakastaa sitä, kuinka iltaisin lempeät auringonsäteet maalasivat varjoja valkoisille seinille ja iltaisin hämärän saapuessa katuvalot loistivat lempeää valoaan ikkunalasin takana, minä aloin rakastaa niitä kahtakymmentäseitsemäntä neliömetriä, jotka olivat minun oma pieni turvapaikkani. Aloin rakastaa sitä, että sain istua iltaisin kynttilän valossa kirjoittamassa työpöytäni ääressä ja nukahtaa lämpimän peiton alle sateen ropistessa ikkunalasiin, aloin rakastaa kaikkea siinä pienessä asunnossa, mutta siltikään siitä ei koskaan tullut minun kotiani samalla tavalla kuin siitä valoisasta asunnosta rakkaassa pikkukaupungissa. Siitä ei tullut kotiani, vaikka kuinka aloin rakastaa sitä pientä asuntoa ja vaikka kuinka olisin tahtonut tuntea sen kodikseni, siitä ei vain tullut minun kotiani ja se oli yksi suurimmista syistä, miksi tahdoin lopulta muuttaa sieltä pois.
Neljän kokonaisen vuoden ajan kuljin kahden asunnon välillä tässä kaupungissa, sen oman pienen asuntoni ja sen maailman rakkaimman ihmisen asunnon välillä ja sen lisäksi, että se oli ajoittain äärettömän uuvuttavaa, minä tunsin hetkittäin tuhkahtuvani siihen tunteeseen, ettei mikään paikka tässä kaupungissa tuntunut kodilta. Nyt neljä vuotta sen kevään, jona muutin tähän kaupunkiin ja siihen pieneen asuntoon, jälkeen olen monella tavalla eri tilanteessa kuin silloin neljä vuotta sitten. Tunnen viimein kuuluvani johonkin, minulla on vakituinen työpaikka ensimmäistä kertaa elämässäni ja rakastan harrastuksiani enemmän kuin aikoihin, mutta tavallaan kaikista tärkeimpänä, minä voin paremmin kuin vuosiin. Minusta on viimeisimmän neljän vuoden aikana tullut se ihminen, joka olen juuri nyt kirjoittaessani tätä tekstiä, minusta on tullut tämä ihminen niiden neljän vuoden aikana, joina asuin siinä pienessä asunnossani ja siksi minusta tuntui eilen niin haikealta sulkea se harmaa ovi viimeistä kertaa, tuntui haikealta sammuttaa viimeisen kerran valot ja sulkea ranskalaisen parvekkeen ovi.
Kaikesta haikeudesta huolimatta olen äärettömän onnellinen siitä, että pääsin muuttamaan pois siitä asunnosta, olen onnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on paikka, joka tuntui kodilta heti, kun astuin ensimmäistä kertaa ovesta sisään. Minä olen onnellinen siitä, että saan kirjoittaa tätä tekstiä juurikin tässä makuuhuoneessa parvekkeen ovi auki ja kuunnella musiikin lisäksi sitä, että lokit huutavat, katsella hetkittäin parvekkeelta järvelle ja hymyillä laivojen huutaessa saapuessaan satamaan sillan toisella puolella, olen kovin onnellinen siitä, että olen nyt juuri tässä. Toivon, että se minun entinen asuntoni saa elokuussa asukkaakseen ihmisen, jolle ne kaksikymmentäseitsemän neliötä tuntuvat yhtä paljon kodilta kuin tämä koti tuntuu minulle, toivon, että ne valkoiset seinät saavat nähdä paljon onnellisuutta ja antaa turvaa sille omalle ihmiselleen.
Lähetä kommentti