Tiistaiaamuna maisema verhoutui auringonsäteisiin, seisoin kuistilla katselemassa horisontissa siintävää järveä ja hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, tuuli tarttui hetkittäin korkeiden koivujen latvoihin ja istuin hetkeksi kirjoittamaan. Siinä hetkessä kirjoittaminen tuntui paremmalta kuin aikoihin, ei ollut kiire mihinkään ja lauseet tuntuivat syntyvän ihan kuin itsestään, ne tavallaan aivan kuin kirjoittivat itse itsensä ja minä nautin jokaisesta hetkestä, sellaista minä toivoisin kirjoittamisen tavallaan aina olevan. Kirkkaat auringonsäteet loivat varjojaan korkeiden koivujen varjostamalle pihalle, jossain lauloi lintu, jota en tunnistanut pelkästä laulusta ja kevyt tuuli sai järven pinnan värähtelemään varovaisesti, oli niin täydellinen kesäaamu, että se oli ihmeellistä.
Vain hetkeä myöhemmin satoi kaatamalla vettä ja minä istuin kuistilla vanhassa nahkatuolissa kuuntelemassa, kuinka ukkonen jyrisi jossain vähän kauempana, se tuli aina hetkittäin lähemmäksi ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin, mutta oli silti jotenkin äärettömän vaikuttavan kuuloinen. Se sai minut rauhoittumaan, kuuntelemaan sanomatta sanaakaan ja hengittämään syvään kääriytyessäni tiukemmin suureen neuletakkiini. Siinä on aina joten kovin hmeellistä, luonnon valtavassa voimassa, mietin katsellessani korkeiden puiden huojuvan tuulessa ja kaatosateen hakatessa aitan peltikattoon, jotain niin kovin ihmeellistä, että se saa minut kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Ukkosen jyristessä hetkittäin niin kovasti, että se sai minut vavahtumaan ajatuksistani, kääsin musiikin kovalle ja annoin musiikin viedä minut mukanaan ukkosen jatkaessa matkaansa, musiikki kuulostaa mökillä jostain syystä tavallista paremmalta ja saa minut otteeseensa, antautumaan sille jokaisella solullani.
Illalla sade viimein lakkasi kokonaan ja vain hetki ennen auringonlaskua kävelin kumisaappaat jalassa vanhalla luonnon valtaamalle metsätielle, tanssin metsätietä aina pellolle saakka ja tunsin, kuinka mekkoni helma kastui tanssiessani eteenpäin osaamatta lopettaa typerästi hymyilemistä. Päästessämme pellolle katselimme maailman rakkaimman kanssa, kuinka auringonlasku maalasi maisemaa varovaisesti vaaleanpunaisella, metsään rajoittuva pelto uinui auringonlaskun harmoniassa ja jostain kauempaa kaikui lintujen laulua. Kävellessämme takaisin mökille maisema alkoi vähitellen verhoutua hämärän peittoon, lämmitimme saunan ja istuimme vuorokauden vaihteen jälkeen saunassa ilman kiirettä mihinkään, se oli juuri sitä, mitä kaipasin edellisten viikkojen stressin jälkeen, se oli juuri sitä, mitä kaipasin kauniina tiistaina, jolloin minun oli helpompi hengittää kuin viikkoihin.
Lähetä kommentti