Kun kesäkuussa kävimme katsomassa ensimmäistä yhteistä kotiamme ensimmäistä kertaa yhtenä ihan valtavan kauniina tiistaina, rakastuin valoisaan olohuoneeseen ja siihen, että parvekkeelta näki järvelle, rakastuin siihen, että astuessani ovesta sisään tuntui kuin olisin tullut kotiin. Rakastuin, mutta totesin samalla asunnon seinien nähneen niin suunnattomasti elämää, että ne kaipasivat väistämättä maalaamista ennen kuin me rakentaisimme sinne yhteisen kotimme. Sinä kauniina tiistaina päätimme lopullisesti, että siitä tulee meidän kotimme, mutta samalla päätimme myös, että sinä päivänä, kun saamme avaimet uuteen kotiimme, maalaamme asunnon jokaisen seinän ja annamme niille uuden elämän. Päätimme maalata, vaikka kumpikaan meistä ei ollut suuremmin tähän astisen elämänsä aikana maalannut seiniä, emmekä tienneet, kuinka paljon meillä menisi maalaamiseen aikaa.
Viime perjantaina saimme viimein avaimet uuteen kotiimme, siihen, jota olin katsellut valokuvista lukemattomia kertoja viimeisimmät kaksi viikkoa, ja astuessamme ovesta sisään hymyilin itsekseni, kuinka tunne oli edelleen sama, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Kotiin, minä hymyilin itsekseni valitessani hetkeä myöhemmin olohuoneen seinän maalia rautakaupassa ja sitä samaa minä ajattelin seuraavat neljä päivää maalatessani olohuoneen seiniä ja istuessani myöhään illalla parvekkeella katselemassa, kuinka auringonlasku maalasi maiseman pastellisävyin. Neljänä päivänä maalasimme ensimmäisen yhteisen kotimme seiniä ja istuessani iltaisin parvekkeella yltäpäätä maalissa mietin itsekseni, kuinka en olisi näitä valokuvia ottaessani uskonut, kuinka suunnattoman onnelliseksi seinien uusi maalipinta minut tulisi tekemään tai kuinka se asunto tulisi tuntumaan vieläkin enemmän kodilta.
Lähetä kommentti