Tämä viikko on ollut viimeinen tässä minun pienessä asunnossani, tässä pienessä ja kovin valoisassa asunnossa, johon minä muutin neljä vuotta sitten maaliskuussa rakkaasta pikkukaupungista, tämä on ollut viimeinen viikko tässä asunnossa, johon muuttaessani en tuntenut tätä kaupunkia ollenkaan. Muistan edelleen, kuinka pakkasin omaisuuttani muuttolaatikoihin edellisessä kodissani rakkaassa pikkukaupungissa kevään ensimmäisinä päivinä ja kävelin iltaisin pitkin järvenrantaa katselemassa rakkaita maisemia kuin näkisin ne viimeistä kertaa, minä muistan, kuinka kävellessäni mietin aina hetkittäin, kuinka tuntui jotenkin todella kummalliselta muuttaa taas vieraaseen kaupunkiin. Enää tämä kaupunki ei ole ihan niin vieras, mutta jostain tuntemattomasta syystä tästä pienestä asunnosta ei tullut minulle koskaan kotia samalla tavalla kuin siitä valoisasta asunnostani rakkaassa pikkukaupungissa, tästä ei tullut kotia sillä tavalla kuin olisin toivonut, enkä oikeastaan osaa edes sanoa miksi.
Huolimatta siitä, ettei tästä tullut koskaan kotia samalla tavalla kuin edellisestä asunnostani, tässä pienessä asunnossa on tapahtunut näiden neljän vuoden aikana paljon ja siksi tämä viikko on tuntunut kummalliselta. On tuntunut kummalliselta pakata omaisuuttani muuttolaatikoihin kaikkien näiden vuosien jälkeen, löytää kaapin pohjalta muistoja näiltä vuosilta ja pysähtyä aina hetkittäin miettimään kaikkea sitä, mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut, niitä hetkiä, jolloin on tuntunut kuin maailman paino olisi liian raskas kantaa ja hetkiä, jolloin olen ollut onnellisempi kuin olisin osannut koskaan kuvitella. Kaikesta siitä tahdon vielä teille kirjoittaa, mutta nyt aion kuitenkin pakata viimeiset tavarani muuttolaatikoihin ja levätä hetken ennen huomista muuttoa, huomenna on viimein se päivä, jota minä olen odottanut varmaan kauemmin kuin uskaltaisin koskaan myöntää.
Lähetä kommentti