Viikko sitten lauantaina kannoin tavaroitani vanhasta asunnostani uuteen kotiimme, siihen kovin rakkaaseen asuntoon, joka tuntui kodilta samantien, kun astuin ensimmäistä kertaa ovesta sisään. Istuessani sinä iltana muuttolaatikoiden täyttämän kotimme olohuoneen lattialla mietin itsekseni, kuinka sen tavallaan aina unohtaa, kuinka uskomattoman raskasta muuttaminen on ja kuinka todella suuri osa työstä on aina siinä vaiheessa vielä edessä, kun muuttolaatikot on siirretty vanhasta asunnosta uuteen. Seuraavana aamuna minä kokosin valkoista kirjahyllyäni olohuoneessa varovaisten auringonsäteiden maalatessa varjojaan kotimme seinille, purin aivan loputtomalta tuntuneen määrän muuttolaatikoita ja istuin aina hetkittäin parvekkeella katselemassa järvelle, hengitin syvään ja mietin itsekseni, kuinka suunnattoman onnellinen olin siitä, että minä sain olla juuri siinä.
Mietin, kuinka onnellinen olin siitä, että sain kuunnella, kuinka lokit huutavat ja tuuli tarttuu korkeiden puiden latvoihin, siinä minun oli hyvä olla, niin hyvä, että se tuntui hetkittäin vähän epätodelliselta. Muutamaa päivää myöhemmin kaikki tavarat olivat löytäneet paikkansa uudesta kodistamme ja tuntui uskomattomalta, että vain viikkoa aiemmin olin pakannut ensimmäiset tavarat muuttolaatikoihin vanhassa asunnossani, siinä, jonka kävin siivoamassa lattiasta kattoon viime torstaina ja jonka harmaan oven suljin viimeisen kerran sinä samana iltana. Sinä iltana auringonsäteet tuntuivat paremmalta kuin viikkoihin, tuntui kuin se viikkojen ajan minua vaivannut stressi olisi alkanut vähitellen alkanut hellittää otettaan minusta ja antanut minun taas hengittää vapaasti, sinä iltana minä olin päässyt irti siitä pienestä asunnostani, josta ei koskaan tullut minun kotiani ja palatessamme uuteen kotiimme hymyilin itsekseni, kuinka en voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että minulla on viimein koti.
Lähetä kommentti