Perjantaiaamuna minä istuin kuistilla lukemassa Riikka Pulkkista auringonsäteiden luodessa varjojaan koivujen varjostamaan pihaan ja maailman rakkaimman vielä nukkuessa tuvan lämmössä, kuuntelin ihan lukemattomien lintujen laulavan kovempaa kuin kertaakaan tällä viikolla, jonka olemme viettäneet tällä kovin rakkaalla mökillä luonnon helmassa, ja tunsin, kuinka suunnaton rauha täytti vähitellen hauraan sydämeni. Muistan, kuinka luin ensimmäistä kertaa Riikka Pulkkista kymmenen vuotta sitten vanhan lukioni aulassa ennen iltapäivän viimeisiä tunteja ja kuinka lähtemättömän vaikutuksen hänen toinen romaaninsa teki silloin vuosia sitten minuun, minä olen lukenut sen jälkeen hänen jokaisen teoksensa, joista uusin oli minun käsissäni sinä kauniina heinäkuisena aamuna. Jostain syystä luin sen vasta silloin ensimmäistä kertaa, mutta istuessani siinä katselemassa järvelle olin onnellinen siitä, että kyseinen kirja oli käsissäni juuri silloin, se oli nimittäin hieno, ihan järjettömän hieno.
Myöhemmin kävelimme maailman rakkaimman kanssa viereisen pellon kautta tavattoman kauniille metsätielle, jonka reunassa kasvoi uskomattoman kaunis koivikko, juuri sellainen, joka saa minut toteamaan kerta toisensa jälkeen itsekseni, kuinka Suomen luonto on aivan taianomaisen kaunis. Korkeiden koivujen varjossa minusta alkoi tuntua ihan kuin myrsky lähestyisi meitä, voimakas tuuli tarttui taaksemme jäävien koivujen latvoihin ja mietin itsekseni, kuinka myrskyn lähestyminen saa minut aina rauhoittumaan. Olen aina rakastanut myrskyjä, sitä, kuinka ukkonen jyrisee harmaalla taivaalla saaden maan vavahtelemaan ja sade piiskaa minun kasvojani armottomasti kuin näyttääkseen kaiken voimansa, rakastan myrskytuulta ja sitä, miltä tuntuu seisoa aloillaan tuulen tarttuessa kaikella voimallaan minuun, nostaa katse kohti taivasta ja tuntea aivan jokaisella solullaan.
Tavallaan myrskyt saavat minut aina rauhoittumaan, ne ovat voimakkaampia kuin minä itse voisin koskaan olla ja saavat minut tuntemaan itseni niin kovin pieneksi, että sydämeni rauhoittuu kaiken sen keskellä. Tuuli yltyi jatkaessamme matkaamme pitkin kaunista metsätietä, korkeat koivut huojuivat yltyvässä tuulessa ja minussa asui suunnaton rauha, hymyilin itsekseni kävellessäni kumisaappaat jalassa metsätietä ja katsellessani, kuinka taivaalle alkoi vähitellen kerääntyä myrskypilviä. Se saapuu vielä tänään, mietin katsoessani taaksemme jäävää peltoa, joka täyttyi valonsäteistä huolimatta siitä, että myrskypilvet kerääntyivät taivaalle, se on ihmeellinen paikka, se täyttyy aina valonsäteistä huolimatta siitä, kuinka harmaata viereisellä järvellä tai metsässä olisi.
Lähetä kommentti