Näinä heinäkuun viimeisinä päivinä olen herännyt aamuisin aikaisin kävelemään rakkaiden koirien kanssa niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia ja istunut sitten aamupäiväksi minun vanhan työpöytäni ääreen kirjoittamaan, katsellut, kuinka ikkunalasin takana auringonsäteet vaihtuvat kuurosateisiin ja kävellyt hetkittäin paljain jaloin sateen kastelemalla nurmikolla. Aamupäivät ovat olleet rauhallisia ja kirjoittaminen on tuntunut vähän samalta kuin vuosia sitten asuessani vielä vanhassa huoneessani, teksti on syntynyt kuin itsestään aivan kuten se syntyi myös vuosia sitten, silloin, kun minä rakastin kirjoittamista enemmän kuin olisin osannut kirjoittaa kokonaisin lausein. Tässä huoneessa on jotain taianomaista jostain kaukaa vuosien takaa, olen miettinyt aina lopettaessani kirjoittamisen ja kävellessäni varjoisassa metsässä koirien kanssa, kuunnellessani metsän huminaa ympärilläni.
Iltaisin olen viettänyt aikaa neljän uskomattoman rakkaan belgianpaimenkoiran ja vanhempieni kanssa, istunut olohuoneessa koiran painaessa päänsä polvelleni käydessä nukkumaan viereeni ja silittänyt tuntikausia pehmeää turkkia, kuunnellut, kuinka kaatosade rummuttaa peltikattoa ja katsellut, kuinka ikkunan takana voimakas tuuli tarttuu korkeiden puiden latvoihin. Tavallaan olen ollut onnellinen siitä, ettei näiden lomaviikkojeni aikana ole ollut helteitä, olen aina rakastanut enemmän vähän viileämpiä kesäpäiviä ja sitä, kun kesä alkaa vähitellen vaihtua syksyyn. Näiden heinäkuun viimeisten päivien aikana on hetkittäin tuntunut syksyltä ja se on saanut minut hymyilemään itsekseni piiloutuessani lopulta peiton alle näkemään unta tulevasta syksystä ja nukkumaan paremmin kuin olen nukkunut aikoihin, tässä vanhassa huoneessani nukun paremmin kuin missään muualla.
Lähetä kommentti