Siitä tuli heinäkuun puolivälin jälkeen kuluneeksi kolme vuotta, siitä, kun minä jäin pyöräillessäni auton alle ja putosin konepellin ja tuulilasin kautta asfalttiin yhtenä heinäkuisena päivänä. Olin ollut pyöräilemässä kotiin isomummoni vanhalla polkupyörällä ja maatessani hetkeä myöhemmin ambulanssissa olin äärettömän huolissani siitä vanhasta polkupyörästäni, jolla minä olin kulkenut kaikkialle jo vuosien ajan ja joka makasi sinä kolmen vuoden takaisena heinäkuisena päivänä tien laidassa auton alle jääneenä sellaisessa kunnossa, ettei sillä voinut kulkea enää koskaan yhtään mihinkään. Ei kertakaikkiaan enää koskaan voinut ja muutamaa tuntia myöhemmin sairaalassa sain tietää, että minä olin selvinnyt onnettomuudesta pelkällä säikähdyksellä lukuunottamatta sitä, että oikean jalkani pohjeluu oli murtunut. Palatessani kotiin sinä iltana se isomummoni vanha polkupyörä seisoi autokatoksessa ja en voinut olla miettimättä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin ollut aiemmin sinä päivänä matkalla kotiin ilman polkupyörää, en voinut, olihan se ottanut vastaan paljon suuremman osuman kuin minä.
Se minun isomummoni vanha polkupyörä, joka sinä kolmen vuoden takaisena heinäkuun päivänä pelasti minut suuremmalta vahingolta, merkitsi minulle enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Se oli kulkenut kanssani vuosien ajan kaikkialla, olin ajanut sillä yhtenä kesänä aikaisina aamuina keskustaan töihin ja pysähtynyt aina vanhalla rautatiesillalle katselemaan, kuinka aamuauringon säteet maalasivat maisemaa aivan kuin maalausta, olin ajanut sillä iltapäivisin turistien täyttämän keskustan lävitse ja lukinnut sen ajoittain satamaan käydessäni kävelemässä torilla. Se oli ollut mukanani kauniina kesäöinä kulkiessani ystävieni kanssa keskustan katuja ja hypätessäni aamuyöllä viileään järviveteen, se oli seisonut aamuyön viimeisinä tunteina tyhjällä kadulla minun kiivetessäni sisään autiotalon ikkunasta ja nähnyt kanssani ne kesän kauneimmat auringonnousut, kuljettanut minut turvallisesti kotiin pitkin metsäpolkuja. Se oli kulkenut kanssani kaikkialla vuosien ajan aina ollessani rakkaassa pikkukaupungissa ja nähdessäni sen sinä iltana autokatoksessa palatessani kotiin en oikein osannut kuin huokaista, kuinka minä olisin toivonut, että viimeinen yhteinen seikkailumme olisi ollut vähän kauniimpi.
Seuraavana päivänä sen kolmen vuoden takaisen onnettomuuteni jälkeen vanhempani ostivat minulle käytettynä vanhan punaisen polkupyörän ja ajoin sillä vain päivää myöhemmin kotikadullamme murtuneesta pohjeluustani huolimatta. Se oli huomattavan paljon paremmassa kunnossa kuin se isomummoni vanha polkupyörä oli koskaan minun käytössäni ollut ja sillä minun olisi ollut ihan huomattavasti turvallisempaa kulkea kaikkialle sitten, kun pohjeluuni olisi parantunut. Olisi ollut, mutta sen lisäksi, etten voinut lakata ajattelemasta, ettei uusi pyöräni tulisi koskaan korvaamaan isomummoni vanhaa polkupyörää, aloin kuin huomaamattani pelätä pyöräilemistä ja kahtena seuraavana kesänä kuljin pyörällä vain muutamia kertoja paikasta toiseen peläten ihan jokaista vastaan tulevaa autoa ja tien ylitystä. Tänä vuonna kevään saapuessa minusta alkoi kuitenkin viimein tuntua, että aikaa oli kulunut tarpeeksi ja ajaessani uudella polkupyörälläni yhtenä toukokuisena aamuna kauppaan päätin, etten tahdo enää pelätä pyöräilemistä ja että siitä punaisesta polkupyörästä tulee tänä kesänä minun uusi ystäväni.
Päätin antaa sille kuluneella punaiselle polkupyörälle uuden elämän ja sen uuden elämän se todella toukokuussa sai, kun istuin monena iltana lempeiden auringonsäteiden loisteessa ensin hiomassa siitä entistä elämää pois ja maalatessani sitä myöhemmin oranssilla ja kiiltävän mustalla. Muistan sen illan, kun suljin viimeisen kerran maalipurkin kannen ja katselin uuden elämän saanutta oranssia polkupyörääni illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, musta maalipinta ei ollut vielä ihan kuiva ja maalarinteippi suojeli oranssia maalipintaa, mutta siinä se oli, minun uusi ystäväni. Sinä toukokuisena iltana siitä polkupyörästä tuli minulle erityinen ja tänä kesänä olemme ehtineet kulkea yhdessä pitkin metsien varjostamia teitä, tutuimpia kadunkulmia ja kivien, kantojen ja paksujen puunjuurien täyttämiä metsäpolkuja. Minä toivon, että tulevana syksynä pääsen katselemaan uuden ystäväni kanssa ruskaan verhoutunutta metsää ja niitä kaikista kauneimpia auringonlaskuja, mutta sitä ennen olen äärettömän onnellinen siitä, ettei minua enää pelota, tämän uuden ystäväni kanssa minä taas uskallan.
Niin ja nykyään käytän kypärää, kolme vuotta sitten olin tyhmä ja en käyttänyt.
Lähetä kommentti