Yhtenä kauniina iltapäivänä minä seisoin parvekkeella katselemassa tummien pilvien kerääntyvän taivaalle kuin merkkinä uudesta sateesta ja mietin, kuinka vain hetkeä aiemmin oli satanut niin uskomattoman kovasti, että se oli tuntunut jokaisessa solussani katsellessani sateen piiskaavan armottomasti parvekelaseja ja vesipisaroiden putoavan mustaan asfalttiin. Se oli ollut jotenkin ihmeellisen kaunista ja saanut syksyn tuoksumaan ilmassa häivähdyksen verran voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, tuskin tänään tulee enää sellaista sadetta, mietin itsekseni katsellessani tummien pilvien liikkuvan nopeasti jatkuvasti voimistuvan tuulen mukana ja vain hetkeä myöhemmin minä kävelin pitkin rantaraittia varovaisten auringonsäteiden yrittäessä aina hetkittäin murtautua tumman pilvimassan lävitse. Järvi kimmelsi varovaisten auringonsäteiden loisteessa, ilmassa tuoksui häivähdys enemmän syksyä kuin kesää ja hymyilin itsekseni, kuinka rakastan elokuuta ja sen suunnatonta kauneutta.
Vain muutamaa minuuttia myöhemmin uskomaton kaatosade piiskasi kasvojani armottomasti ja voimakas tuuli tarttui olkapäihini niin, että tuntui ihan kuin se olisi kuljettanut minua mukanaan kävellessäni korkeiden puiden reunustamaa rantaraittia. Ylistönsillalla minä pysähdyin katselemaan sadetta ja tuntemaan sen valtavan voiman kasvoillani, se oli tullut varoittamatta ja piiskannut kasvojani sellaisella voimalla, etten osannut kuin hymyillä itsekseni luonnon uskomattomalle voimalle katsellessani sateen edelleen hetkittäin voimistuvan. Siinä hetkessä voimistuneen tuulen tarttuessa sateen kastelemiin hiuksiini minä tunsin itseni ihan äärettömän pieneksi, jatkoin matkaani kohti satamaa ja ohittaessani myöhemmin satamassa rauhallisina aloillaan seisovat laivat mietin, ettei mikään ollut viikkoihin tuntunut yhtä voimakkaasti ja saanut sydäntäni lyömään niin, mikään ei ollut tuntunut samalta kuin se auringonsäteisiin päättynyt uskomattoman voimakas sade sinä kauniina elokuisena iltapäivänä.
Illalla auringonsäteet maalasivat hiusteni latvat punaisella kävellessämme lyhyen metsäpolun kautta kaupasta kotiin, enkä voinut olla pysähtymättä siihen ajatukseen, että olen neljä vuotta kulkenut sen ohitse huomaamatta sitä, huomaamatta sitä kaunista metsäpolkua kotimatkani varrella. Minusta tuntuu, että tässä kaupungissa on vielä aivan suunnattomasti sellaista, mitä en ole vielä huomannut, sellaista, mikä kutsuisi minua luokseen, jos vain ymmärtäisin kuunnella tarpeeksi tarkasti. Kuunnella yhtä tarkasti kuin minä olin kuunnellut aiemmin sinä päivänä sadetta, sitä, jonka uskomaton voima tuntui rauhoittavana sydämessäni vielä myöhään illalla istuessani saunassa sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja nukahtaessani hetkeä myöhemmin puhtaisiin lakanoihin.
Lähetä kommentti