Kun elokuun kahdeksantena iltana istuin viimeisten, ihan uskomattoman lempeiden, auringonsäteiden loisteessa uuden ja rakkaan kotimme parvekkeella ensimmäistä kertaa heinäkuun puolivälin jälkeen minä mietin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin siitä, että sain viettää sen illan juuri siinä ja katsella järvelle. Viimeisimmän puolentoista viikon aikana olen miettinyt sitä samaa kerta toisensa jälkeen, istunut parvekkeella illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa ja hymyillyt, kuinka elokuun auringonlaskut ovat olleet toinen toistaan kauniimpia, jotenkin erityisiä. Vielä kauniimpia ovat olleet ne hetket, kun taivas on verhoutunut tummansiniseen samettiin illan viimeisten auringonsäteiden vaihduttua pimeyteen katsellessani järven toisella puolella loistavia kaupungin kirkkaita valoja, ne ovat olleet niitä kaikista kauneimpia hetkiä ja niiden jälkeen on tuntunut hyvältä nukahtaa uudessa makuuhuoneessamme, jonka ikkunaan minä ripustin yhtenä kauniina iltapäivänä oranssin verhon.
Näiden puolentoista viikon aikana olen tehnyt paljon töitä, mutta onnekseni olen ehtinyt myös lenkkeillä pitkin rantaraittia ja pysähtyä hetkittäin katselemaan kaunista järvimaisemaa, sitä samaa, jota minä olen aina iltaisin katsellut parvekkeeltamme ja miettinyt itsekseni, kuinka se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi. Näiden puolentoista viikon aikana minä olen istunut vain vähän ennen niitä illan viimeisiä auringonsäteitä olohuoneen lattialla kokoamassa huonekaluja, ripustanut verhoja ikkunoihin ja etsinyt viimeisille tavaroille omat paikkansa tästä rakkaasta asunnosta, joka on tuntunut päivä toisensa jälkeen enemmän kodilta. Olen istunut saunassa miettimässä sitä, sitä, ettei mikään ole aikoihin tuntunut yhtä paljon kodilta kuin tämä meidän ensimmäinen yhteinen kotimme ja nukahtanut iltaisin maailman rakkaimman viereen, käynyt aikaisin aamulla lenkillä järven rannassa auringonsäteiden ollessa vielä lempeitä ja kylmyyden tuntuessa minun jokaisessa hengenvedossani.
Näiden puolentoista viikon aikana minä olen käynyt ensimmäistä kertaa viiteen kokonaiseen kuukauteen tallilla ja noustessani ratsaille miettinyt, etten minä ole kaivannut tänä vuonna mitään muuta niin paljon kuin hevosia ja niitä hetkiä ratsailla. Se on minulle yksi rakkaimmista asioista tässä maailmassa, olen huokaissut itsekseni kävellessäni kotiin illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja pysähtynyt kotiovellani kuuntelemaan, kuinka järvellä laivat huutavat saapuessaan satamaan. Juuri nyt elämä tuntuu erityisen hyvältä ja odotan äärettömän innoissani syksyä, joka tuoksuu jo hetkittäin ilmassa, minä odotan vähitellen hämärtyviä iltoja ja niitä kylmiä aamuja, kun on puettava villasukat pysyäkseen lämpimänä, mutta siitä huolimatta myös juuri nyt hyvältä, juuri nyt, tässä hetkessä kesän ja syksyn välillä, kun aamuisin on viileää ja iltapäivällä tuntuu vielä aivan kesältä.
Lähetä kommentti