16. elokuuta 2020

ELOKUUN SEITSEMÄNTENÄ RAKAS PIKKUKAUPUNKI OLI KAUNIS

IMG_0014IMG_0050IMG_0082

 

Viime perjantaina, viimeisenä virallisena lomapäivänäni ja samalla myös viimeisenä päivänä, jonka minä vietin kokonaan rakkaassa pikkukaupungissa, auringonsäteet lämmittivät selkärankaani kävellessäni aikaisin aamulla koiran kanssa pitkin tutuimpia kadunkulmia ja palatessani kotiin metsäpolkujen ja hiekkateiden kautta. Oli ihan äärettömän kaunis aamu ja irroittaessani rakkaalta Laurilta valjaita kotipihassa mietin hetken itsekseni, kuinka niitä aamuisia hetkiä tulisi väistämättä ikävä palatessani takaisin Jyväskylään. Aamupäivän auringonsäteiden loisteessa kävimme isäni kanssa pesemässä mattoja ja ajoimme sitten mönkijällä pitkin rakkaan pikkukaupungin hiekkateitä, olen asunut tässä kaupungissa elämäni aikana kaksikymmentä vuotta ja siitäkään huolimatta en ole koskaan käynyt täällä, minä mietin kerta toisensa jälkeen katsellessani niitä uskomattoman kauniita ohikiitäviä maisemia, jotka olivat jääneet minulta vuosien saatossa jostain aivan tuntemattomasta syystä näkemättä. 

 

Se on tavallaan ihmeellistä, kuinka huolimatta siitä, että olen asunut kaksikymmentä vuotta elämästäni siinä pienessä oopperakaupungissa, siinä kaupungissa on edelleen lukemattomia paikkoja, joita en vieläkään nähnyt, mietin pysähtyessämme Suurijärven rantaan. Olin käynyt siellä viimeksi kymmenen vuotta sitten pikkusiskoni ja ystäväni kanssa yhtenä kauniina kesäpäivänä, sinä kymmenen vuoden takaisena päivänä vesi oli lämmintä ja vietimme monta tuntia rannassa nauttien lämpimästä kesäpäivästä, enkä ole vieläkään unohtanut, kuinka sinä iltana pyöräillessämme kotiin taivas oli vaaleanpunainen ja minusta se oli jotenkin uskomattoman taianomainen, keskiyön vaaleanpunainen taivas. Tuntui ihmeelliseltä, että siitä päivästä oli jo kymmenen kokonaista vuotta ja kävellessäni pitkin rantaa hymyilin itsekseni, kuinka olin unohtanut, että siinä rakkaassa pikkukaupungissa oli sellainen paikka, tuuli tarttui hiuksiini ja kastoin käteni rantaveteen, se oli yhtä vähintään yhtä lämmintä kuin kymmenen vuotta sitten. Jatkaessamme matkaamme pitkin hiekkateitä ja rantaviivoja mietin, kuinka se oli sillä hetkellä yksi parhaimmista tietämistäni tavoista viettää kaunista kesäpäivää ja kuinka minä tulisin muistamaan sen hetken vielä marraskuussa, kun maisema pukeutuu harmaaseen ja kylmyys tuntuu selkäytimessä asti.


IMG_0337IMG_0159


Myöhemmin ajoimme vanhempieni kanssa kotirantaan ja vedimme veneen vesille, olimme päättäneet lähteä sen kauniin illan kunniaksi katselemaan sitä kovin rakasta oopperakaupunkia järveltä ja istuessani illan lempeiden auringonsäteiden loisteessa veneen keulassa ohittaessamme Olavinlinnan hymyilin itsekseni. En tiedä miksi se saa minut aina hymyilemään, se vanha kivilinna, mutta sinä iltana auringonsäteiden loisteessa se oli minulle yksi niistä asioista, jotka saivat minut hymyilemään silmilläni ja niin olivat myös S/S Salama museon laiturissa ja pieni saari, jossa minulla oli tapana istua vuosia sitten ystävieni kanssa. Auringonsäteiden loisteessa kaikki näytti kauniimmalta kuin oli näyttänyt kertaakaan kuluvana kesänä ja ohittaessamme sataman ja torin minusta tuntui, että minulla oli jo ikävä sitä pikkukaupunkia, minulla oli ikävä ennen kuin olin edes ehtinyt lähteäkään ja se tuntui pistona jossain syvällä rintalastani alla. Onneksi voin palata tänne koska tahansa, mietin vielä ohittaessamme sataman uudelleen palatessamme kotiin ja seuraavana aamuna matkustin takaisin Jyväskylään, tänne, missä meillä on uusi koti, jonka parvekkeelta näkee järvelle ja joka on minulle niin rakas, että se tuntuu ihmeelliseltä aina katsellessani iltaisin parvekkeelta järven toisella puolella uinuvan kaupungin kirkkaita valoja.


IMG_0393IMG_0318IMG_0440

1 kommentti

  1. Kuulostaapa ihanalta päivältä. Tekisi itsekin mieli mönkijäajelulle. Lapset kävivät tänä kesänä veljeni kanssa, mutta itse en töiltä ehtinyt. Veneilemässä sentään kerkesimme käydä yhdessä moneenkin otteeseen.

    VastaaPoista

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.