Elokuun ensimmäisenä aamuna nojasin korkeaan mäntyyn ja katselin, kuinka koirat juoksivat toistensa perässä ympäri niemenkärkeä, nostaessani katseeni kohti taivasta tuntui kuin korkeat männyt jatkuisivat loputtomiin, ne ovat olleet siinä jo silloin, kun minun äitini on ollut pieni lapsi. Ne ovat nähneet vuosikymmenten ajan kesän vaihtuvan vähitellen syksyyn, huojuneet armottomassa tuulessa syysmyrskyjen riehuessa pimenevässä illassa ja verhoutuneet lumihuntuun aina ensilumen sataessa maahan, ne ovat nähneet paljon, mietin auringonsäteiden yrittäessä murtautua varovaisesti harmaan pilviverhon lävitse. Elokuun tuuli tarttui mäntyjen latvoihin saaden ne huojumaan ja ilmassa tuoksui niin vahvasti syksy, että se tuntui syvällä rintalastani alla ja sai kylmät väreet juoksemaan ihollani, nojasin korkeaan mäntyyn ja suljin hetkeksi silmäni, annoin kaiken hetken ihan vain olla.
Se on viimeisimmät viisitoista vuotta ollut minulle yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa, se on ollut sitä siitä viidentoista vuoden takaisesta kesästä asti, kun muutimme vanhempieni nykyiseen kotiin, tähän taloon jota minä kutsun lapsuudenkodikseni. Sitä kesää seuranneena syksynä menin seitsemännelle luokalle, vaihdoin syksyllä tutusta ja turvallisesta koulusta vieraaseen kouluun ja jännitin sitä salaa aivan suunnattomasti, mietin viileän tuulen tuntuessa kasvoillani, sinä syksynä tuntui kuin kaikki olisi muuttunut. Lapsuusvuosinani syksyt olivat aina uuden alkuja ja sitä ne ovat minulle edelleen, siksi kai olen rakastanut syksyjä lapsuusvuosistani asti aivan äärettömästi, olen rakastanut uusia alkuja ja sitä niin kutkuttavaa tunnetta rintalastan alla, kun syksyn ensimmäisenä koulupäivänä pyöräiltiin kouluun. Sinä viidentoista vuoden takaisena syksynä minulla oli uusi koti ja vieras koulu ja ehkä siksi se syksy oli erityinen, sinä syksynä kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, sinä syksynä katselin siinä paikassa ensimmäistä kertaa auringonlaskuja, istuin viileällä rantakalliolla ja hengitin.
Nykyään syksyt eivät tuo minulle mukanaan uutta kouluvuotta, mutta siitä huolimatta syksyt tuntuvat
edelleen uuden alulta, syksy saa minut aina heräämään aivan uudella
tavalla. Syksyisin minä olen aina täynnä energiaa, mietin auringonsäteiden murtautuessa lopulta harmaan pilviverhon lävitse ja katselin minun edessäni avautuvaa rakasta maisemaa, joka uinui hetken auringonsäteiden loisteessa ennen kuin pilviverho peitti auringonsäteet jälleen taakseen. Luulen, että se tulee olemaan aina yksi niistä paikoista, joihin palaan syksyisin kuuntelemaan metsän huminaa ympärilläni ja katselemaan auringonlaskuja viileältä rantakalliolta, se tulee aina olemaan yksi niistä paikoista, vaikka elämä onkin vuosien aikana vienyt minut mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja satojen kilometrien päähän niistä korkeista männyistä. Nousin ylös ja kävelin rantakalliolle katselemaan järvelle, tänä vuonna syksy tuntuu ensimmäistä kertaa vuosiin niin vahvasti uuden alulta, että se tuntuu syvällä rintalastani alla kutkuttavana tunteena ja sinä elokuisena aamuna syksyn tuoksuessa häivähdyksenä ilmassa minä hymyilin.
Lähetä kommentti