Yhtenä lämpimänä kesäkuisena yönä se viimein tapahtui, minä seisoin suihkussa virtaavan veden alla ja tunsin, kuinka matkamme oli alkanut, ihmeellinen matka, jota olin jo odottanut malttamattomasti viimeisimmät viikot ja jonka olin monta kertaa luullut olevan lähellä. Ajaessamme aikaisen aamun auringonsäteiden loisteessa kohti sairaalaa en voinut olla miettimättä, kuinka ne olivat viimeisiä hetkiä, kun olimme niin, ihan vain kahdestaan, ei menisi enää kauaa ennen kuin elämämme muuttuisi, pieni poikamme syntyisi ja samalla tavallaan syntyisimme uudelleen myös mekin, kuin aivan uusina ihmisinä. Se matka oli yksi elämäni ihmeellisimmistä ja hienoimmista kokemuksista, samanaikaisesti voimakas ja herkkä, täynnä valtameren kokoisia tunteita ja jotain sellaista, mitä en osaa pukea sanoiksi, ja sen ihmeellisen matkan päätteeksi, iltakymmenen aikaan pieni poikamme syntyi.
Siitä kesäkuisesta illasta alkoi uusi elämän mittainen matka ja katsellessani aamuyön tunteina pienen poikamme nukkuvan rauhallisesti aivan vierelläni tuntui epätodelliselta, että pitkän raskausmatkan jälkeen olimme viimein siinä. Vain hetkeä aiemmin olin viimein saanut pienen aarteemme ensimmäistä kertaa rinnalleni ja minusta oli tullut äiti, mutta ennen kaikkea siinä ohikiitävässä hetkessä synnytyssalin hämärässä rakkaus oli saanut aivan uudenlaisen merkityksen, kasvanut valtameriäkin suuremmaksi. Tulen muistamaan sen hetken ikuisesti, siinä hetkessä elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän aloilleen ja niin tulen muistamaan myös sen aamuöisen hetken, kun katselin pientä nukkuvaa poikaamme ja yritin itsekseni ymmärtää, mitä kaikkea sen viimeisimmän vuorokauden aikana oli ehtinyt tapahtumaan ja kuinka olimme juuri äsken yhdessä kulkeneet valtavan ihmeellisen matkan.
Nämä ensimmäiset viikot pienen poikamme kanssa ovat olleet ihmeellisiä, olemme opetelleet uutta muuttunutta arkeamme ja ihmetelleet toisiamme aina aamusta iltahämärään, katselleet yhdessä, kuinka yön pimeys vaihtuu aamuyön ensimmäisiin auringonsäteisiin ja kaupunki ikkunalasin takana alkaa vähitellen heräämään uuteen aamuun. Pysähtyessäni hetkittäin katselemaan pientä nukkuvaa poikaamme olen pysähtynyt miettimään, kuinka se tuntuu edelleen jotenkin niin epätodelliselta, että hän on nyt osa meidän perhettämme. Meidän ikioma pieni aarteemme, jonka minä aavistin kulkevan matkassamme jo kulkiessamme viime syksynä ruskaan verhoutuneita katuja ja jonka liikkeitä minä pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään talven vaihtuessa vähitellen keväseen.
Lähetä kommentti